Julia Thurén

Kun lapsena saavuin torstaisin koulusta Raunistulaan isovanhempieni luo ennen Hiphop-tuntiani, kerroin tohkeissani päivän tapahtumista. Vaikkapa koulupäivän aikana sattuneesta palohälytyksestä. Isoäiti kuunteli tarkkaan ja vastasi hymyillen: “Voi hyvänen aika sentään.”

Eräänä aurinkoisena maanantaina suuntaan Turun tuomiokirkon portaille. Minua odottaa siellä iloinen seurue, johon kuuluu piispa Mari Leppänen. Hän oli kutsunut minut pyhiinvaellukselle Helenan-polulle.

Olen ikuinen optimisti. Uskon pohjimmiltani, että asiat menevät hyvin.

Keksimme ystäväni Aku Varamäen kanssa vuosi sitten joulukuussa hauskan haasteen: Mitä jos ensi vuonna saisi ostaa vain viisi vaatetta uutena? Helppo homma, ajattelin. Enhän minä juuri shoppaile vaatteita. Sitten aloin laskeskella vuoden aikana ostamiani tamineita ja kas kas, kahden käden sormet eivät riittäneet.

Olen mukavuudenhaluinen ja konflikteja karttava ihminen, joten minulla on tapana ajatella, että tehdään asiat kuten ennenkin. Mitä sitä vastaan väittämään. Etenkään, jos minulla ei ole palavaa mielipidettä tai parempaa tietoa aiheesta.

Koulussa pitäisi ehdottomasti kertoa, miten pikavipit syöksevät ihmiset turmioon. Monella nuorella elämä menee aivan ranttaliksi, kun he täyttävät 18 ja pääsevät käsiksi halpoihin lainoihin. Ja sijoittaminen, sitäkin olisi tosi tärkeä opettaa nuorille. Miksei koulussa kerrota korkoa korolle -ilmiöstä?

Suhteeni kapitalismiin on muuttunut vuosi vuodelta vaikeammaksi.

Mammallani oli tapana sanoa, että omaa mielipidettään voi muuttaa vaikka 10 minuutin välein. Mikään ei sitä estä.