Viime aikoina tätä uskoa on moukaroitu isosti: Ukrainan sota, Israelin sota Gazassa, mittaushistorian lämpimimmän vuoden ennätys ja populismin lisääntyminen ympäri maailmaa.
Tietenkin tiedän, että jokaisen ihmisen kohdalla asiat eivät mene hyvin. En ikinä sanoisi palestiinalaiselle lapsensa menettäneelle äidille, että kyllä asiat järjestyvät. Mutta noin yleisesti uskon siihen, että hyviä muutoksia on mahdollista saada aikaiseksi. Ihmiskunnan on mahdollista pysäyttää ilmastokriisin eteneminen ja tähdätä rauhaan.
Aina kun sanon näin, ilmaantuu viisi ihmistä kertomaan, että kaikki on mennyttä, turha yrittää. Sitten tulee faktaryöpytystä: juu, ilmaston lämpeneminen tuskin pysyy 1,5 asteessa (*, Venäjän arvaamattomuus vain lisääntyy ja niin edelleen. Eniten minua häiritsee ajatus siitä, että näitä madonlukuja latelevia ihmisiä pidetään yleensä älykköinä, kriittisinä ajattelijoina. Minunkaltaisilleni optimisteille annetaan helposti naiivin hölmön leima.
Väitän kuitenkin, että älykkäintä on olla toiveikas. On totta, että 1970-luvulla tutkijat päättelivät (**, että masentuneet ihmiset ajattelevat tietyissä tilanteissa todenmukaisemmin kuin ei-masentuneet. Voi olla, että pessimismi on realistisempaa kuin optimismi.
Mutta millä saadaan eniten muutoksia aikaiseksi? Toivolla. Tosiasiat pitää myöntää, eikä toiveikkuuteen saa tuudittautua ajatellen, että kyllä joku muu järjestää. Mutta ilman toivoa muutoksesta en jaksaisi yrittää alkuunkaan. Toivottomat ja kyyniset ihmiset jäävät vain seuraamaan sivusta, kun maailma palaa.
Ajattelen, että toivottomuus on hirveän itsekästä, sillä se on tappavinta tulevia sukupolvia kohtaan. He ansaitsevat, että me pyrimme tekemään maailmasta heille paremman. He ansaitsevat meidän toivomme.
(* Kansainvälisen ilmastopaneelin raportti 9.8.2021
(** Journal of Experimental Psychology, Alloy, L. B., & Abramson, L. Y. (1979). Judgment of contingency in depressed and nondepressed students: Sadder but wiser?