Kun sitten pikkusiskoni saapui paikalle tuntia myöhemmin, sisko saattoi kertoa miltei sanasta sanaan saman tapauksen koulun palohälytyksestä. Isoäiti oli aivan yhtä kiinnostunut tälläkin kertaa ja ihasteli kertomusta kuin kuulisi sen ensimmäisen kerran. Hänelle oli tärkeää, että ympärillä olevilla ihmisillä on mukava ja turvallinen olo.
Nyt yli 20 vuotta myöhemmin ajattelen, että isoäidillä oli todellista sydämen sivistystä. Tarkoitan lempeyttä, ystävällisiä sanoja, elämän uteliaisuutta ja kiinnostusta muista ihmisistä. Euroopan historian professori Laura Kolbe on sanonut, että tässä hälinän ja epäsovun ajassa sydämen sivistys on sitä tärkeintä yleissivistystä.
Olen samaa mieltä. Oli isoäidillä toki paljon kirjaviisauttakin. Suomen kielen opettajana hän jaksoi aina korjata minun teksteistäni substantiivin omistusmuodon. Hän luki paljon, harrasti monenlaista aina neulomaseuroista maanviljelyyn. Isoäiti oli kokenut elämässään vaikeita aikoja, mutta säilytti aina karjalaisen iloisuutensa. Hän kertoi hurjimmat jutut lapsuudestaan Ruokolahden Virmutjoella, siitä miten raja piirrettiin vuonna 1944 lopulta 30 kilometrin päähän kotoa.
Kun olimme Raunistulassa yökylässä, isoäiti kääri iltaisin peiton tiiviisti ympärillemme ja sanoi: “Laitetaan truuttiin niinku pruukkaa.” Hän toi aamiaisen tarjottimella sänkyyn, koska pyysimme sitä. Hän todella hemmotteli meitä.
Haluaisin olla samanlainen kuuntelija ja keskustelija kuin isoäitini oli. Sellainen, joka on vahvasti läsnä, joka saa toisen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Juttukumppani, joka uskaltaa sanoa mielipiteensä, olla eri mieltäkin, mutta tehdä sen niin taitavasti, että jokainen säilyttää kasvonsa. Haluaisin samanlaista sydämen sivistystä.
Isoäitini, Liisa Thurén, kuoli 24. lokakuuta 92 vuoden iässä. Ehdimme jutella hänen kanssaan viimeisinä viikkoina, mutta nämä asiat jäivät sanomatta. Mutta ehkä hän tiesi, että ajattelen näin, tai ehkä nämä sanat tavoittavat hänet.