Hämmästys oli kuitenkin valtava, kun astuin Aikamatkalle. Olin kuullut etukäteen Turun Runosmäen entisen kirjaston ja nuorisotalon tyhjilleen jääneestä tilasta. Kolmesataa vapaaehtoista olivat muuttaneet rakennuksen Aikamatka 20360 -tilataideteokseksi, joka lähtee liikkeelle alkumerestä ja kivikaudesta ja päättyy parinkymmenen tuhannen vuoden päähän.
Ja taideteos oli aivan upea! Yhteisötaitelijat Pia ja Sophia Bartsch olivat todella onnistuneet luomaan vapaaehtoisten kanssa hienon teoksen. Niin omasta kuin lasteni mielestä.
Suosikkihuoneisiini kuului 1900-luvun alun tšehovilainen teehetki, jossa huone oli pianoa myöten maalattu sinisin herkin ruusuin ja kuvioin. Myös 1800-luvun kauppiaan työhuone oli upea: seinällä oli ihmisen sukupuuttoon saattamia eläimiä.
Kun aikamatka siirtyi tulevaisuuteen, hommat kävivät synkemmiksi. Rottia, torakoita, muoviroskaa, ihmisten katoaminen planeetalta, dystopiaa. Estetiikasta tuli mieleen ostarirotista kertova 1990-luvun post-apocalyptinen nuortensarja Klaani. Jäin miettimään, onko kollektiivinen ajatuksemme tulevaisuudesta tällainen. Synkkä ihmiskunnalle. Ainakin kuvat toimivat hyvänä herättelijänä ja varoittajana.
Tulevaisuus on kuitenkin siitä kinkkinen juttu, että siihen vaikuttaa kaksi asiaa: Se, mitä me nyt päätämme, muokkaa sitä, millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Mutta samaan aikaan se, millaisena me näemme tulevaisuuden, vaikuttaa nykyhetken päätöksiimme. Sillä on siis väliä, mitä ajattelemme tulevaisuuden olevan.
Vaatii paljon mielikuvitusta kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Sellaisia, joissa onnistummekin palauttamaan elämämme planeetan rajoihin. Joissa ihmiset voivat kukoistaa. Tulevaisuuksia, joissa muodostuu kiinnostavia erilaisia kulttuureja, jotka eivät perustu öljylle ja kivihiilen poltolle tai muiden olentojen hyväksikäytölle. Sellaisistakin kulttuureista aikamatkalta löytyi esimerkkejä.