Kuten Honkalakin toteaa, lomiin latautuu valtava määrä odotuksia ja suunnitelmia. Niin myös minun kohdallani. Asiat, joita suunnittelen – retket, ruoat, tapaamiset, kirjat, rästiin jääneet kotipuuhat – ovat kaikki itsessään ihania ja tuottavat minulle iloa, mutta jos loman jälkeen töihin paluu tuntuu levolta, on jossain menty vikaan.
Mitä jos tänä vuonna kerrankin tekisin asiat toisin? Mitä jos tällä kertaa valitsisin kaikista kevään aikana listaamistani retkikohteista vain muutaman? Jos osana päivistä kaupan maksalaatikko olisi aivan riittävän kesäinen ruoka?
Mitä jos sopisinkin kesätreffit vain muutaman ihmisen kanssa? Mitä jos jättäisin ”mitä mä tekisin” -valitukset välillä huomiotta ja antaisin lasten joko opetella sietämään tylsyyttä tai viihdyttämään itse itseään?
Mitä jos kesäloman ei tarvitsisikaan korjata kaikkea sitä, mihin arki ei yllä? Jos en miettisi, saanko lomasta kaiken irti, vaan antaisin riittävän hyvän olla juuri sopiva?
Luterilainen perinne korostaa usein työtelijäisyyttä ja tekemistä. Kuitenkin myös Jumala lepäsi luomistyönsä päätteeksi ja ulottaa levon käskyn meihinkin. Miksi se siis on niin kovin vaikeaa?
Tänä vuonna haastan itseni suhtautumaan lomaan kuin sunnuntaihin, pyhäpäivään, lepopäivään. Rauhoitun ja hiljennän, vietän aikaa rakkaiden ja Jumalan kanssa. Touhuan, jos siltä tuntuu, en koska ”niin kuuluu tehdä”. Kysykää elokuussa, miten onnistuin!