Virren historia ei kuitenkaan ole yhtä aurinkoinen kuin siihen liittämämme tunteet. Pohjois-Eurooppaa koetteli harvinaisen kylmien vuosien jakso 1695-96. Suurten kuolonvuosien viljasadot jäivät Suomessa huonoiksi, ja nälästä tuli tuttu vieras. Viimeisessä hädässä syötiin siemenviljakin. Kerjäläislaumat lähtivät liikkeelle, mutta apua ei saatu sitäkään kautta, sillä kato oli koetellut koko maata. Pettuleipä tuli tutuksi hyväosaisillekin. Kesällä 1697 säät olisivat olleet viljelylle suotuisat, mutta siemenviljan puute esti kylvötyöt. Vasta seuraavana vuonna viljelijät saivat valtion avulla siemenviljaa, ja vihdoin nälkä väistyi. Suurten kuolonvuosien aikana arviolta kolmannes suomalaisista kuoli nälkään ja sen välillisesti aiheuttamiin tauteihin.
Suurten kuolonvuosien jälkeen lämpimät kesät ja viljan karttuminen aittaan tuntuivat varmasti suurelta siunaukselta. Tämän historian tuntien on mahdollista eläytyä tuon ajan ihmisten tuntoihin heidän veisatessaan vuonna 1701 virsikirjaan otettua Suvivirttä. Miten ihmeelliseltä tuntuikaan päästä laulamaan ”Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa. Puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa.” Uusi virsi antoi toivoa suuren katastrofin jälkeen.
Kolmen vuoden tauon jälkeen tänä vuonna järjestetään kaikille yhteinen Suvivirsikirkko Tuomiokirkkotorilla 29.5. klo 12. Kaksikielisessä jumalanpalveluksessa pääsemme jälleen laulamaan yhdessä muiden kanssa ”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.” Samalla voimme muistella virren alkuaikoja ja rukoilla hyvän viljavuoden puolesta tässä niin monin tavoin epävarmassa ja ahdistavassa ajassa.