Joskus elämä muuttuu kuin salamaniskusta.
Näin kävi turkulaiselle Raili Aaltoselle runsaat kolme vuotta sitten. Hän sai kotonaan sairauskohtauksen, jota seurasi pitkä kuntoutusjakso Kaskenlinnassa ja sen jälkeen muutto Runosmäen vanhuskeskukseen. Oli selvää, ettei hän pärjännyt enää kotona.
– Kyllä se elämä muuttui niin paljon, Aaltonen huokaa.
Ja valtava elämänmuutos se olikin. Ennen sairaskohtausta Aaltonen oli elellyt itsenäistä elämää äidiltä perityssä kotitalossa Turun Hannunniitussa. Ruokkinut kesyjä oravia kädestä vehreällä kotipihalla, käynyt asioilla omalla autollaan.
Aluksi oma huone hoivakodissa ei tuntunut kodilta lainkaan. Itku tuli usein. Aaltonen halusi puida elämänmuutostaan jonkun kanssa. Keskustelukumppaniksi löytyi hoivakotien sairaalapappi Anne Norvasuo. Yhteinen sävel ja luottamus löytyi nopeasti.
– Anne on niin sydämellinen ihminen. Luotin häneen alusta lähtien, Aaltonen kertoo.
Anne Norvasuo on ollut vanhusten hoivakotien sairaalapappina Turussa ja Kaarinassa yli 20 vuotta. Hän juttelee vanhusten kanssa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Eletystä elämästä, sairauksista ja vaivoista, iloista ja suruista, peloista ja kuolemasta.
Monesti Norvasuo pui asukkaiden kanssa elämän käännekohtia. Esimerkiksi koti-ikävä, sairastuminen tai läheisen kuolema voivat olla kriisin paikkoja, joiden jäsentämisessä pappi voi auttaa. Joskus tarvitaan helpotusta ahdistukseen, jolle ei aina löydy syytä.
Syvästi hengellisiäkin keskusteluja on, mutta hengelliset tarpeet eivät ole ainoa syy kääntyä sairaalapapin puoleen. Esimerkiksi Raili Aaltonen toivoi keskustelukumppania itselleen vaikeaan tilanteeseen.
– Se riittää, että on tarve puhua. Ja kun jutellaan ja tutustutaan, esille voi tulla muitakin asioita, kuin mistä aloitettiin. Keskustelu etenee vanhuksen ehdoilla, Norvasuo sanoo.
Jotkut vanhukset Norvasuo tapaa vain kerran, jotkut kaipaavat pidempiaikaista keskustelukumppania. Monista asukkaista tulee tuttuja. Kuten Raili Aaltosesta.
Muutettuaan Runosmäen vanhuskeskukseen Aaltonen tapasi Norvasuota ensin viikoittain. Aaltosella on läheiset välit poikaansa Markkuun, mutta hänestä tuntui hyvältä puida suurta elämänmuutosta ulkopuolisen kanssa.
– Ja kyllähän ne tuli kerrottua, kaikki huolet mitä on, Aaltonen sanoo.
Vaikka sairauskohtauksesta ja omasta kodista lähtemisestä on runsaat kolme vuotta, sen muisteleminen saa edelleen Aaltosen kyyneliin. Vähitellen, monien keskusteluiden ja ajan kulumisen myötä, hoivakotikin on alkanut tuntua kodilta.
Viherkasvit ja rakkaimmat taulut tekevät huoneesta omannäköisen. Aaltosen lempitaulussa tyttö vahtii karjaa metsäisessä maisemassa. Se on lämmin muisto kotitalosta metsän reunassa.
– Niin kuin koti olisi lähellä, hän sanoo.
Anne Norvasuo pui vanhusten kanssa usein elämän rankkaa puolta: sairauksia, kipuja, menetyksiä ja surua. Hänestä sairaalapapin tehtävä on tuoda toivoa ja etsiä voimavaroja yhdessä vanhuksen kanssa. Usein ilonaiheita löytyy eletystä elämästä ja läheisistä.
– Joskus voimavaroja löytyy ja joskus ei, jolloin etsimme niitä seuraavalla kerralla uudelleen. Vanhuksella on toki oikeus olla myös väsynyt ja masentunut. Välillä on tärkeää vain olla läsnä. Kaikkeen kun ei ole sanoja, Norvasuo sanoo.
Ilon ja kiitollisuuden aiheita on etsitty myös Raili Aaltosen kanssa. Huima saavutus ja ilonaihe on se, että Aaltonen kuntoutui puhumattomasta sänkypotilaasta vireäksi keskustelukumppaniksi.
Aaltonen liikkuu pääosin pyörätuolilla, mutta käy kävelemässä myös Eva-telineen tuella. On ilahduttavaa päästä 92-vuotiaana edelleen itse liikkumaan.
– Pienikin kävely on mukavaa. Noita käytäviä menen ympäri.
Valopilkkuja on muitakin. Aaltosen poika soittaa joka ilta ja käy välillä kylässä vaimonsa kanssa, joka auttaa Aaltosta monin tavoin. Yhdestä hoivakodin asukkaasta Aaltonen on saanut samanhenkisen ystävän.
Haastattelupäivänä iloa toi korttien askartelu. Kuva-aiheeksi löytyi musta kissa, josta tuli mieleen Muru Margareta, rakas edesmennyt lemmikki. Kortti odottaa pojan seuraavaa vierailua.
– Kirjoitin tähän rakkaalle Markulle, toivoo äiti.