Seurakuntien työntekijät käyvät hoivakodeissa pitämässä hartauksia, mutta kaikki halukkaat asukkaat eivät jaksa osallistua niihin.
Vanhuksen halutessa Norvasuo tuo kirkonmenot tämän huoneeseen: tutut virret ja rukoukset, ehtoollisenkin. Usein hengellisyys nivoutuu elettyyn elämään: tutut sävelet ja sanat herättävät muistoja ja merkityksellisiä keskusteluita.
Vanhus voi toivoa huone-ehtoollista sairaalapapilta milloin tahansa. Pääsiäisen ja joulun alla Norvasuo tarjoaa mahdollisuutta aktiivisesti itse, ja moni asukas tarttuu siihen.
Norvasuo toimittaa ehtoollisen vanhuksen huoneessa samoin tutuin sanoin kuin kirkossakin. Ehtoollisvälineillä ja tutuilla sanoilla luodaan pyhä hetki hoitoarjen keskelle.
– Vanhusten kiitollisuus siitä, että heidän luoksensa tullaan ja että he saavat viettää ehtoollista, on hyvin koskettavaa myös papille.
Ja hengellisyyttä on monenlaista. Keskustelun voi kokea hengellisenä, vaikka Jumalasta tai uskosta ei puhuttaisi mitään. Oman elämäntarinan jakaminen voi olla monelle hengellinen kokemus.
– Kun ihminen saa puhua asioistaan, jotain vapautuu hänen sisällään ja puhuu hänelle siitä, että hän ei ole tässä elämässä yksin, Norvasuo sanoo.
Norvasuosta on tärkeää, että myös muistisairaiden vanhusten hengellisistä tarpeista huolehditaan. Papin ja hoivakodin henkilökunnan yhteistyö korostuu, kun vanhus ei osaa enää ilmaista toiveitaan itse. Hoitajat tuntevat asukkaiden arvomaailman. Pappi ei koskaan tyrkytä hengellistä sisältöä.
– Aina on kyse vanhuksen, muistavan tai muistisairaan, oman vakaumuksen ja arvomaailman kunnioituksesta.
Muistisairaan vanhuksen ja papin tapaamisen luonne on kiinni siitä, miten pitkälle sairaus on edennyt. Keskustelua pitää usein yksinkertaistaa ja selkeyttää, eikä se välttämättä etene loogisesti.
Välillä keskusteluyhteyttä vanhukseen ei ole. Silloin Norvasuo saattaa laulaa virren tai lausua rukouksen. Tai olla vaan läsnä ja lähellä. Hän pitää aina mielessään, että muistisairauden takana on aikuinen ihminen.
– Hän on ollut joskus ihan samanlainen kuin minäkin. Vaikka hän on muistisairas, hänellä voi olla kaipuuta hengellisyyteen, jota ei enää osaa ilmaista.
Anne Norvasuo jakaa ehtoollista myös potilashuoneisiin.
Mutta mitä uskolle tapahtuu, kun ihminen ei enää muista, mitä usko on?
Norvasuo ajattelee, että usko ja hengellisyys säilyvät ihmisessä, vaikka hän ei enää pysty pohtimaan teemoja analyyttisesti. Merkitys näkyy lyhyissä hetkissä, esimerkiksi muistisairaan levollisuudessa tutun virren aikana.
– Uskon, että ne tuovat ihmiselle turvaa jostain kaukaa.
Norvasuo on kokenut vastaavia hetkiä myös antaessaan ehtoollista muistisairaalle ihmiselle. Vielä ehtoollista asetettaessa vanhus saattaa olla poissaoleva. Kun pappi tarjoaa ehtoollisleipää, hän saattaakin tietää, miten toimia.
– Ajattelen, että silloin olen saavuttanut jotain hänen hengellisyydestään.
Kuolema on yleinen puheenaihe papin ja vanhusten tapaamisissa. Norvasuosta on tärkeää, että jokaisella olisi tilaisuus puhua omasta kuolemastaan vapaasti.
Kuolemasta keskustellaan monin sävyin. Joku odottaa loppuaan levollisena, toinen levottomana ja pelokkaana. Joku toivoisi pääsevänsä jo pois.
– Kuolema on luonnollinen osa elämää. Me kaikki kuolemme kerran, ja kuolema on lopulta yksinäinen, tuntematon tapahtuma, vaikka vierellä olisi ihmisiä. Siksi mahdollisten pelkojenkin käsittely on tärkeää, Norvasuo sanoo.
Keskusteluissa ollaan usein ikuisuuskysymysten äärellä: millaisen elämän olen elänyt? Mitä kuolema on? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Huoliiko Jumala minut?
Norvasuo on usein läsnä myös vanhuksen kuolinvuoteella. Hän saattaa pyydettäessä pitää rukoushetken tai antaa ehtoollisen, ikään kuin saattaa ihmisen kuolemaan.
Parin viikon päästä vietettävän pääsiäisen sanoma on Norvasuolle merkityksellinen, koska hän kokee kantavansa sitä mukanaan joka päivä.
Huonokuntoinen ja toisten avun varassa oleva hoivakodin vanhus saattaa pohtia, onko hän vain vaivaksi. Omaa arvoa voi olla hankala nähdä, kun ei pysty enää tekemään itse mitään.
Papin ja vanhuksen keskusteluihin nouseekin usein kysymys kelpaavuudesta: kelpaanko minä Jumalalle tällaisena? Olenko osannut elää elämäni oikein?
– Pääsiäisen sanoma, ristinkuolema ja sovitus, on sanoma joka päivälle: että kelpaamme Jumalalle ja olemme Jumalan silmissä rakkaita ja arvokkaita.
Pääsiäisestä Norvasuo haluaa jakaa vanhuksille myös kristillisen toivon ajatuksen: lupauksen siitä, että Jumala ottaa meidät vastaan. Vaikka nyt olisi sairautta ja kipua, kerran tämä kaikki on ohi, ja meillä on toivo ja lupaus iankaikkisesta rauhasta ja levosta.
– Ja jos ihminen ei itse jaksa uskoa, saatan sanoa, että minä uskon, että kuoleman hetkellä Jumala on lähellä ja läsnä.
Vanhusten elämänasenne on pysäyttänyt Norvasuon monesti. Hänestä on havahduttavaa, miten moni ihminen pystyy löytämään elämästä hyvää, vaikka kunto rapistuukin.
– Vanhus, jolla on kipuja ja joka ei pysty enää liikkumaan, saattaa sanoa olevansa kiitollinen siitä, että on saanut olla terve.
Norvasuolla on etuoikeutettu olo. Vanhukset ovat jakaneet hänen kanssaan kipeitäkin asioita, joita eivät välttämättä ole kertoneet kenellekään. Luottamus vetää nöyräksi.
– Siitä saa paljon voimia, kun näkee, että omalla työllä on merkitystä.
Sairaalapapit vanhusten tukena
Saat sairaalapappiin yhteyden vanhusten hoivakotien henkilökunnan välityksellä.
- Anne Norvasuo: Runosmäki, Liinahaka, Kerttuli, Mäntyrinne ja Kaarinakoti
- Katri Helin: Mäntykoti Räntämäki, Kurjensiipi 1 ja 2 ja Portsakoti.
- Hanna Hella-aro: Mäntykoti Yli-Maaria ja Kurjenmäkikoti 2.