Merja Hermonen Brinkhallin puutarhassa

Merja Hermonen tekee museopuutarhurin töitä Suomen Kulttuuriperinnön Säätiölle. Hän huolehtii vuonna 1793 rakennetun Brinkhallin kartanon puutarhasta.

Uusi työ kädet savessa

Elämän käännekohdissa | 20.11.2026 | Lilja 11/2026

Teksti: Heidi Pelander | Kuva: Antti Partanen

Kirkkoherran työhön uupunut Merja Hermonen kuopsuttaa nyt kartanon puutarhaa ja kuuntelee ketun syyslaulua. Oman elämän myllerrys on alleviivannut ystävien ja työn ulkopuolisten verkostojen merkitystä.

Merja Hermonen seisoo saappaat savessa Brinkhallin kartanon pihamaalla ja seuraa maaurakoitsijan työtä. Hänen laatimansa puutarhasuunnitelma on heräämässä eloon.

Hän piirtää merkintäsuihkeella, mihin kohtiin tarvitaan enemmän multaa kukkaistutuksia varten. Museopuutarhurina Merja vastaa historiallisen kartanon puutarhan kunnostamisesta Turun Kakskerrassa.

Kun hän aloitti savottansa kolme vuotta sitten, puutarha oli kasvanut varsin umpeen. kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Kaikesta näkee, että hän on työssä elementissään.

– Nämä värit täällä ovat mahdottoman ihania. On hienoa nähdä kättensä töiden tulos.

Mutta miten papista ja kirkkoherrasta tuli museo- ja kartanopuutarhuri?

17-vuotiaana Merjalle oli päätöksen tehtyään täysin selvää, että hän haluaa papiksi. Hän on sitä ikäluokkaa, jolle teologiaopintojen luennoitsijat totesivat, että eihän teistä naisista pappeja tule.

Mutta niin vain tuli. Yli 30-vuotinen papinura vei Merjaa eri seurakuntiin ja vankilapapiksikin. Hän ei ollut mikään julistaja. Työn suola oli ihmisten rinnalla kulkeminen.

– Että pystyy olemaan luotettava ihminen, johon ihmiset pystyvät turvautumaan elämän tärkeissä tilanteissa. Esimerkiksi hautajaisissa on tärkeää, että on joku, jolla on sanoja.

Merja on aina halunnut vaikuttaa asioihin. Vuonna 2010 hänet valittiin Piikkiön seurakunnan kirkkoherraksi. Seurakunta tuntui kokoaan suuremmalta sen perusteella, mitä kaikkea siellä silloin järjestettiin.

– Kirkkoherrana olin sellainen aktiivinen organisaattori.

Uupuminen oli monen tekijän summa. Merja eli ja dokumentoi Piikkiön seurakunnan pitkää itsenäisyystaistelua arkityönsä päälle. Samalla seurakuntatalossa havaittiin sisäilmaongelmia.

Kuormituksen kruunasi koronapandemia, joka pisti seurakunnan arjen sekaisin ja toimenkuvat uusiksi. Kaikilla oli paljon opeteltavaa, ja kokoontumiseen liittyvät ohjeet muuttuivat koko ajan.

– Se oli raskasta johdettavaa.

Hän teki töitä päivin öin. Vähitellen uupumus otti vallan, ja tuli muistiongelmia. Hän saattoi ajaa samasta risteyksestä neljä kertaa ohi. Lopulta hän ei voinut enää mennä itkemättä töihin.

Merja alkoi pelätä äkkinäisiä, organisoitavia tilanteita, joita kirkkoherran työssä pakosti tulee – että joku vaikka sairastuu keskellä kesälomia ja hänen pitää paikata.

– Sitä uupumuksen tunnetta on hirveän vaikeaa määritellä, koska se on niin kokonaisvaltaista.

Merja kävi työpsykologilla, psykiatrilla ja terapiassa. Otti selvää ja haki apua. Polku työkyvyttömyyseläkkeelle oli monimutkainen ja raskas väitelleelle teologian tohtorillekin.

– Miten vaikeaa se voi olla ihmiselle, joka ei ole opiskellut, joka ei osaa asioida puhelimitse, kirjoittaa taitavasti tai käyttää tietokonetta, Merja miettii.

Hänelle tehty muistitesti oli herättävä. Hänen piti muistaa yksityiskohtia tarinasta, joka hänelle kerrottiin. Kertomusten ihmisenä hän ajatteli, että helppo homma.

– En muistanut yhtään yksityiskohtaa. En nimiä, en paikkaa, en aikaa, en luonnonilmiöitä, en mitään.

Merjan työmuisti oli siis aivan repaleina. Juuri sitä kirkkoherra tarvitsee työssä, jossa on koko ajan monta palloa ilmassa.

Kaikkein vaikeimmalta tuntui epävarmuus tulevasta. Lopulta lääkäri antoi b-lausunnon ja Kelalta tuli päätös, jossa Merja todettiin työkyvyttömäksi kirkkoherran työhön.

Päätös oli helpotus. Selkeä lopputulos auttoi asian käsittelyssä. Samaan aikaan iso elämänmuutos otti koville.

– Olihan työstä kokonaan luopuminen tietysti myös suuri suru, koska työ oli ollut niin mielekästä.

Mutta epätoivoinen tai lannistunut Merja ei ollut. Hän oli selvinnyt töihin liittyvistä jaksamisongelmista ennenkin.

– Tiesin, että voimavarat ovat aina ennenkin palautuneet, kun tekee jotain muuta.

Uusi suunta sai vahvistuksen ammattiopisto Livian joulunäyttelystä. Siellä isoäiti-ikäinen puutarha-alan opiskelija rohkaisi, että tänne vain opiskelemaan. Merjaa ajatus innosti.

Pian Kelan päätöksen jälkeen hän oli sekä eläkeläinen että opiskelija. Puutarhassa ”kräkkiminen” oli tuttua lapsuudesta. Vaihto tietotyöstä fyysiselle alalle oli tietoinen valinta.

Uupuneena Merja ei halunnut paahtaa puutarhurin opintoja kovaan tahtiin. Hän huomasi suhtautuvansa opiskeluun kuin luovaan toimintaan, ilman pakkoa. Hän käytti taiteellisia tapoja oppia uutta.

– Meidän piti opiskella parisataa kasvia latinaksi ja suomeksi. Piirsin ne kaikki ja luin niiden etymologiset taustat. Samalla opin kasvihistoriaa.

Opiskelu oli ihanaa. Merja tapasi eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä ja jutteli syntyjä syviä. Ajatusten ja elämänkohtaloiden jakaminen oli sukua papin työlle.

– Muutamista aikuisopiskelijoista on tullut ystäviäni.

Mielenrauha. Ketun syyslaulu, jota kukaan muu ei kuule. Peurojen seura Kakskerran hiljaisessa luonnossa. Nämä tulevat Merjalle ensimmäisenä mieleen nykyisestä työpaikasta.

Luontoa ja kulttuuriperintöä rakastavalle ihmiselle Brinkhallin kartanon puutarha on täydellinen työmiljöö. Luonnossa työskentelyssä on jotain teologista.

– Olen luomakunnan teologi. Ajattelen, että olemme kaikki yhtä, ihmiset ja kasvit, Merja sanoo.

Hän on edelleen työkyvyttömyyseläkkeellä, ja tekee töitä keskimäärin päivän viikossa puutarhakauden ajan. Hänestä on hienoa, että hän saa työskennellä joustavasti.

– Kroppa on kestänyt ainakin tähän asti, ja saan tehdä niin vähän kuin haluan. Kaikkien pitäisi saada tehdä oman kuntonsa ja voimiensa mukaan.

Puutarhatöitä tekevän Hermosen kädet

Tänä vuonna puutarhakausi päättyy marraskuulle. Tekemistä riittäisi lumen tuloon saakka.

Eläkkeellä Merjan elämässä on tilaa muillekin asioille, jotka ennen jäivät kokopäivätyön varjoon.

Hän rakastaa arkeologiaa ja kulttuuriperintöä, ja on mukana muun muassa Vanhanlinnan museon ystävät ry:ssä. Haastattelun aikaan hän puuhaa Liedon Vanhalinnaan arkeologista iltaa rautakaudesta.

– Meinattiin laittaa otsikoksi Liedon kuningaskunta. Koko Suomen esihistoriallinen aika oli Liedon alueella. Turkuakaan ei vielä ollut.

Merjan seurassa tapahtuu paljon. Kasvitieteilijän elämäntyötä vaalivassa Pehr Kalm -seurassa hän pääsi mukaan muun muassa perustamaan Kalm-seuran huonekasvikerhoa.

– Eikö ole aika söpö? Siihen kuuluu Luonnonvarakeskuksen ammattilaisia sekä vanhempia ja nuorempia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet vanhoista sisäkasveista, kuten kartanokukista.

Elämässä pitää olla ihmisiä, yhteisöjä ja verkostoja myös työn ulkopuolella. Oman elämän myllerrykset ovat saaneet Merjan todella havahtumaan tähän.

Elämän rutiinit voivat mennä uusiksi monestakin syystä. Tavallinenkin eläkkeellekin jääminen voi tulla monelle shokkina. Työelämä kun haukkaa helposti arjesta leijonanosan.

Merja haluaa hoksauttaa ihmisiä pitämään kiinni myös työelämän ulkopuolisista yhteyksistä. Miettimään, mikä heitä kiinnostaa ja innostaa. Vaalimaan ystävyyssuhteita.

– Minulla on maailma auki, mutta jos on maailmassa yksin, se ei ole niin kivaa. Voi olla kremppoja, voi tarvita apua, maailma voi pelottaa, mutta se ei pelota, kun on ystäviä.

Vaikka työ vei Merjan arjesta valtaosan, hän piipahteli eri yhteisöissä ja piti ystäviin yhteyttä. Hän uskoo yhteisöjen voimaan.

– Väittäisin, että ihminen on ylipäätään selvinnyt lajina sen takia, että se osaa luottaa muihin. Koko homma perustuu yhteistyöhön. Joka luulee selviävänsä itse, on yksinäinen.

Alkaa vähän hengästyttää, kun 63-vuotias Merja kertoo, mitä kaikkea hän työkyvyttömyyseläkkeellä tekee. Onko hän oppinut vetämään itselleen rajoja?

– Olen enemmän semmoinen sekä-että- kuin joko-tai-ihminen. Se vaikeuttaa minkään rajan ehdotonta pitämistä, hän miettii.

Terveyden kustannuksella ei kuitenkaan voi elää. Uranvaihdoksesta hän kokee olevansa velkaa suomalaiselle yhteiskunnalle. Työkyvyttömyyseläkepäätöksen myötä joku muu veti rajan hänen puolestaan. Sitten oli pakko miettiä uusi suunnitelma.

– Se oli mahdollista, koska on olemassa sellainen valtio kuin Suomi, joka ymmärtää, että on työkyvyttömiä ihmisiä. Siitä olen velkaa edellisille sukupolville.

Nyt papin ja kirkkoherran ammattiroolit on riisuttu.

Siinä on Merjasta jotain vapauttavaa. Hän voi nyt olla vain Merja. Uskonasioita ei tarvitse enää työkseen miettiä koko seurakunnan tai kirkon vinkkelistä, niiden edustajana.

– Kyllä minä edelleen symppaan kirkkoa ja olen kirkon jäsen. Minun kirkkoni on valtavan iso. Kristinuskon ydin on Jeesuksen sanoma siitä, että Jumala on meissä kaikissa. Olemme kaikki sisaruksia.

Palkkatyötään kirkossa Merja ei enää kaipaa. Kaikki osaaminen ja kirkon näkökulma asuvat hänessä silti aina. Tehty työ ja hänen jättämänsä jäljet eivät häviä.

Vain hetki sitten joku tuli kertomaan, miten Merjan kastama lapsi on nyt teini-iässä. Kiittämään mieleen painuneesta kastetilaisuudesta. Nämä ovat hänestä hienoimpia jälkiä, joita pappi voi jättää.

Merja tykkää käydä hiljaisuuden joogassa ja maalata ikoneita. Hän kuvaa olevansa Taizé-ihminen, viitaten ekumeeniseen kristilliseen yhteisöön, jonka laulut tunnetaan Suomessakin.

Aikoinaan hänen rippipappinsa lähetti hänet ystävänsä kanssa Taizén kylään Ranskaan viikoksi, josta ystävykset lähtivät interrailaamaan. Tuolla uskon interraililla hän on edelleen, avoimena kohtaamisille.

– Olen sellainen avoin kulkija, vähän niin kuin pyhiinvaeltaja.

Tulevaisuudenkin varalle Merjalla on ideoita.

Hän on kotoisin Raumalta ja toteaa, että Naisten Rauma on kirjoittamatta. Siis teos, jossa hänen kotiseudustaan kerrottaisiin siellä eläneiden naisten vinkkelistä.

– Ihmiset olisivat paljon viisaampia, kun he tietäisivät, mitä esimerkiksi heidän isovanhempansa ovat käyneet läpi.

Merja on vaiettujen tarinoiden ihminen, koska ne peilaavat meitä parhaiten.

– Mikä on itse kunkin hiljaisuus, josta ei puhu? Mikä vaikuttaa sinuun paljon, mistä et edes tiedä? Se on se uuden oppimisen paikka.

Merja voisi muuttaa vielä Littoisistakin jonnekin, missä on hyvä vesi, hillokellari ja piha, jonne voisi rakennella vielä yhden oman puutarhan. Lähellä lastenlapsia on kiva asua.

– Ei voi ihmisellä olla paremmin, kun on kolme tytärtä ja kolme tyttärentytärtä. Mikä taivaan lahja siinä on annettu.

Haluatko lukea Liljaa ensimmäisten joukossa?

Uutiskirje ilmestyy kerran kuukaudessa, 11 kertaa vuodessa samaan aikaan painetun lehden kanssa. Uutiskirjeen mukana saat Liljan artikkelit ja uutiset suoraan sähköpostiisi.