Haudan reunalla polvet notkahtavat ja kirkonkellojen jälkeen laskeutuu hiljaisuus. Hattu kourassa huomataan, ettei tutun talon piipusta enää nouse savua.
Pyhäinpäivänä ajatukset palaavat edeltä menneisiin rakkaisiin. Hautausmaalla kynttilän liekki värähtelee syksyn hämärässä. Katse etsii kasvoja, joita ei enää näy, ja korva ääntä sekä askelia, joita ei enää kuulu.
Suru muuttaa maisemaa. Menetyksen jälkeen maailma näyttää vieraalta, mutta vähitellen maailma alkaa avautua toisin. Kaipauksen rinnalla muistot löytävät paikkansa ja menetetty ihminen jää osaksi elämäämme. Hänen vaikutuksensa jatkaa työtään meissä. Ja joskus huomaa, että kiinni pitänyt suru alkaa hiljalleen hengittää.
Kristityn toivo ei poista kaipausta. Suru, kaipaus ja toivo voivat olla kristityn elämässä totta ja läsnä yhtä aikaa. Samalla usko kuiskaa, ettei kuolemalla ole viimeistä sanaa.
Jumalan rakkaudessa ihminen ei katoa. Hän ei unohda luotuaan.
Jeesus sanoo: ”Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan.” (Joh. 14:2).
Joskus olen pohtinut, millaista on tulla perille taivaan kotiin. Onko siinä jotain samaa kuin siinä, kun pieni lapsi juoksee kotiin turvallisen isän syliin? Että perillä saa levätä sylissä, Luojansa rakkaudessa, ilman pelkoa ja vaatimuksia.
Nenä Isän ihoa vasten
Tulla syliin.
Olla turvassa.
Olla hyväksytty.
Olla ilman vaatimuksia.
Olla vain pieni ihminen.
Olla rakastettu ja rakastaa.
Olla rakkauden syvyydessä.
Olla nenä Isän ihoa vasten.