Tällaista ei kuulu tapahtua minulle.
Näin Juha Kuivanen ajatteli vaimonsa Kaijan kuoltua vain 62-vuotiaana. Lukiossa rakastunut pariskunta oli jakanut 40 vuoden avioliiton ja monenlaiset elämänvaiheet. Neljä lasta eli jo omaa, aikuista elämäänsä.
– Meillä oli suunnitteilla yhteinen eläkeaika ja downshiftaus tästä härdellistä harmoniseen ja auvoiseen seniorivaiheeseen. Oltiin jotenkin hyvin symbioottinen pari, Kuivanen kuvaa.
Gynekologinen syöpä vei Kaijan puolessatoista vuodessa. Loppu tuli Juha Kuivasen syntymäpäivän aamuna. Kuoleman kynnyksellä hän lauloi vaimolleen virsiä ja siunasi. Lapsista kaksi ehti paikalle.
– Sitten sanottiin, että lähde vaan, kyllä kaikki järjestyy täällä.
Kaija lähti hiljaa hiipuen. Vähitellen hengitykset harvenivat. Sitten tuli viimeinen henkäys.
Kuolema tuli sokkina, vaikka sitä osasikin odottaa. Sokkia loiventaakseen Kuivanen ja lapset touhusivat ennalta laaditun suunnitelman mukaan.
Järjestivät Kaijan näköiset hautajaiset. Hoitivat käytännön asiat ja kuolemaan liittyvät paperityöt.
Sitten tuli arki ilman Kaijaa. Kuivanen opetti kuoronjohtoa Sibelius-Akatemialla ja koitti tehdä tavallisia asioita. Syksyn pimetessä perheen iso koti Espoossa alkoi tuntua kolkolta. Yksinäisyys tuli päälle.
Kuivanen ei tuntenut yhtään miesleskeä, ja hänellä oli ollut koko leskeydestä oudon ylevä kuva. Todellisuus oli kaikkea muuta. Hän ihmetteli iltaisin, miten on ylipäätään elossa.
– Vaikka olenkin uskovainen, ja kristillinen toivo ja rakkaus ovat olleet elämässäni vuosikymmeniä, tilanteen totaalinen tyhjyys yllätti.
Vaikeimpina aikoina Kuivanen itki, sävelsi ja sanoitti. Lauloi suruaan ulos.
Musiikki oli muusikolle luonteva suremisen väline ja terapeuttinen kanava. ”Laajakaistayhteys suoraan sieluun”, hän itse kuvailee.
– Kirjoitin sitä tarinaa itsestäni ulos. Se oli todella helpottavaa.
Vain vähän Kaijan kuoleman jälkeen syntyi Suru viiltää -kappale, joka löytyy YouTubestakin. Riisutussa pianoballadissa kuuluu tuore, kaiken alleen peittävä, pakahduttava suru.
”Kun suru viiltää, se silloin piirtää / esiin tummimmatkin ääriviivat suuren rakkauden. / Ja kaipuun seinää, sen taakse ei nää. / Sinä siirryit taakse rajan, sain osan surijan.”
Vielä silloin Kuivanen ei tiennyt, että laulusta tulisi myös suuremman teoksen ydinkappale.
Kristityt lesket -facebookryhmästä tuli Kuivaselle tärkeä. Hänestä tuntui hyvältä puida tapahtunutta ihmisten kanssa, jotka katsovat maailmaa kristillisen uskon viitekehyksestä.
Keskustelut alkoivat verkossa, mutta pian hän keksi kutsua leskiä kotiinsa, jossa oli hyvin tilaa. Syötiin, juotiin kahvit, Kuivanen lauloi hengellisiä laulujaan ja rukoiltiin yhdessä.
Tapaamisten tärkein elementti oli kertomusten rinki. Hyvin pitkän kierroksen aikana kaikki saivat kertoa oman tarinansa. Kukin sai puhua niin kauan, kuin puhetta riitti.
– Tuntui, että lähdimme kaikki jotenkin ravittuina. Se oli vertaistukea parhaimmillaan. Järjestin sen kolme kertaa. Sen jälkeen tuntui, että se oli tehnyt tarkoituksensa.
Myöhemmin Kuivanen testasi ryhmässä ideaa Leskioratoriosta. Mitä jos leskien ajatuksista kokoaisi laulujen sarjan, kokonaisen teoksen?
Idea sai ryhmäläisiltä vihreää valoa.
Tavallisesti oratorio on kuorolle, solisteille ja orkesterille sävelletty laaja teos, musiikillinen voimannäyte. Kuivasesta on osuvaa, että Leskioratorio on yhden miehen esitys.
– Leskeydessä yksinäisyys korostuu, niin tuntui hyvältä, että tässä on yksi tyyppi tekemässä. Se tuntui myös sopivan dramaattiselta.
Leskioratoriota ideoidessaan Kuivanen oli varma, että vastaavaa materiaalia löytyisi pilvin pimein. Hän googlasi suomeksi ja englanniksi, eikä löytänyt mitään.
– Olin vähän yllättynyt. Leskiähän on maailma täynnä ja luulisi, että aihe olisi käsitelty sataan kertaan, mutta ei ollutkaan. Sitten homma rupesi kiinnostamaan vielä enemmän.
Teostaan Kuivanen kuvaa intiimiksi ja lyyriseksi laulujen sarjaksi. Valtaosa kappaleista on pianoballadeja, mutta soittaa hän esityksessä kitaraa ja saksofoniakin.
Leskioratorio on yhden miehen esitys, mikä kuvaa osuvasti lesken yksinäisyyttä, pohtii Juha Kuivanen.
Pohjattomasta surusta ei voi Kuivasen mielestä kertoa esittelemättä iloa. Leskioratoriossa suru ja ilo kulkevat rinta rinnan.
”Elän, ja saan mieleeni niin monen kauniin muiston / kun keväisin me usein kävelimme halki puiston, / ja luonnon heräämistä kaksin ihmeteltiin niin. / Nyt käyn yksin niihin maisemiin.”
Kuivanen koitti tuoda teokseen suruprosessin kaikki vinkkelit. Ilon ja menetyksen, surun ja yksinäisyyden, toivon ja lohdutuksen.
Hän huomasi, että Kaijan kuolema pakotti miettimään myös sitä, kuka hän itse on nyt.
– Aikaisemmin se oli hyvin helppoa. Olen puoliso ja isä. Nyt kaikki lapset ovat lähteneet kotoa ja vaimo on kuollut. Entäs minä?
”Kuka mä nyt oon? / Mitä mä nyt teen? / Mä oon se sama, vaikka kaikki onkin muuttunut.”
Kristillinen usko on Kuivaselle keskeinen voimavara. Rukous kulki mukana, kun Kaija sairastui, kun sairaus paheni, kun loppu oli käsillä, läpi koko suruprosessin.
– Hengitän rukousta koko ajan, se on oleellinen osa elämääni. Minulle rukous tarkoittaa aktiivista suhdetta Jumalaan.
Kuoleman lopullisuus haastaa monesti myös uskon peruspilareita. Kuivaselle kapinaa ei tullut. Luottamus Jeesukseen ja Jumalaan oli koeteltu jo aikaisemmin. Hän koki Jeesuksen itkevän kanssaan.
– Kun Jeesuksen ystävä Lasarus kuoli, mitä Jeesus teki? Ei hän sanonut mitään yleviä teologisia asioita. Hän itki.
Kristillinen toivo toi Kuivaselle lohtua, ja hengellinen pohjavire löytyy Leskioratoriostakin.
”He ovat jo perillä luona Herran. / Vanhempamme, ystävämme, puolisommekin. / He ovat jo perillä ja sinne kerran. / Kun matkamme on päätöksessään, / saamme tulla syliisi Sun.”
Leskioratorio on viitteellisesti dramatisoitu musiikkikertomus. Kuivanen ei avaa tarkemmin, mitä se tarkoittaa, mutta lupaa, ettei vakavalla teemalla sirkustella.
Musiikin lisäksi teoksessa on lyhyitä puheosuuksia. Kuivasen omat kokemukset ja muiden leskien jakamat ajatukset limittyvät toisiinsa.
– Siellä on paljon minun omaani. Mutta siellä on paljon myös sellaista, joka ei ole minulle enää ajankohtaista, tai joka ei ole alun perinkään minun tarinaani.
Todella surullinen teos kyllä on, Kuivanen toteaa. Siksi sitä on vaikea suositella. Paitsi heille, jotka ovat menettäneet läheisensä.
– Jos joku muu olisi kirjoittanut tämän ja vaimoni eläisi, en missään tapauksessa haluaisi mennä kuuntelemaan mitään tällaista.
Tämän jutun ilmestyessä Kuivanen on jo esittänyt Leskioratorion, Turussakin. Haastatteluhetkellä on vielä mysteeri, mitä tunteita esitykset nostavat pintaan.
Ammattimuusikkona hän tietää, miten pystyy esittämään tunteikkaankin teoksen. Biisit soitetaan ja lauletaan läpi lukemattomia kertoja ennen esitystä. Kuivanen uskoo, että myös laulutekstien riimimuoto tuo etäisyyttä aiheeseen.
Hän on tehnyt pitkän uran kuoronjohtajana ja esittänyt lukemattomia merkkiteoksia. Miettinyt oikeanlaista ja säveltäjälle uskollista tulkintaa. Jännittänyt, ylittääkö klassikoille asetetun riman.
Mitään näin henkilökohtaista hän ei ole koskaan esittänyt. Oman teoksensa kanssa hän on itse luomassa esitystraditiota. Hänestä se on kiehtova haaste.
– Määritän itse, missä se rima on.
Kaijan kuolema opetti Kuivaselle, että surua ja kuolemaa kannattaa katsoa silmiin. Kohdata, käsitellä, itkeä ja tuntea. Se toimi ainakin hänelle itselleen.
– Että tunnistaa sen, että nyt ollaan pahassa paikassa. Kannattaa olla rohkeasti rehellinen ja luottaa, että sitä kautta selviää parhaiten eteenpäin.
Surua päin mennään myös Leskioratoriossa.
Miksi sinun täytyi kuolla? / Miksi täytyi lähteä? / Vastahan parvekkeella kaksin / katselimme iltatähteä. / Miksi sinun täytyi kuolla? / Miksi tässä kävi näin? / Olet perillä jo tuolla / kivun, tuskan tuolla puolla. / Minä tänne jäin.
Kuivasesta ihan parasta on se, kun hänen kirjoittamansa ja säveltämänsä musiikki herättää samastumispintaa ja tunteita muissa. Tuo lohtua ja toivoa.
– Jos se helpottaa kenenkään olemista, se olisi parasta, mitä voisin koko teoksella saada aikaan.
Kaijan kuolemasta tuli tämän vuoden elokuussa kolme vuotta. Menetyksen ja surun pakahduttavat tunteet muuttuivat Kuivasen mukaan ensimmäisen suruvuoden mittaan kiitollisuudeksi.
Hän sai kokea Kaijan kanssa monia asioita, jotka tallentuivat perheen valokuva-albumeihin. Hän tiedostaa, että leskeksi jäädään hyvin monenlaisissa tilanteissa.
Hän on jutellut paljon ystävänsä kanssa, joka jäi leskeksi vain vuosi häiden jälkeen.
– Hän sanoi, että heilläkin on valokuvakansioita, jotka ostettiin valmiiksi, mutta ne ovat tyhjiä, eikä niihin tule koskaan mitään.
Juha Kuivanen ja hänen neljä lastansa elävät ja hengittävät muistoa Kaijasta. Samaan aikaan he ovat porukalla päättäneet elää eteenpäin.
– Se ei sulje pois äidin ja puolison muistamista, vaan nämä ajatukset jotenkin täydentävät toisiaan.
Leskioratoriokin alkaa ja päättyy sanaan ”elän”. Se tuntuu Kuivasen viestiltä kaikille leskille. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
– Olemme edelleen elossa ja elämä on edelleen arvokasta. Emme ole millään elämän sivuraiteella, vaan olemme elämän pääraiteella silloin, kun suru tulee. Emme ole hylättyjä tai unohdettuja vaan kaiken keskellä, kaikesta huolimatta.
Kaija tulee Kuivasen mieleen edelleen päivittäin. Usein hän miettii, mitähän Kaija tässä kohtaa sanoisi tai tästä ajattelisi.
Vapaa-ajallaan Kuivanen tarttuu usein puikkoihin ja neuloo. Taiturimaisesti neulookin. Hän esittelee valokuvia kauniista kuviollisista sukista, jotka antoi ystävälleen, ja vävystään, joka poseeraa kauniissa islantilaistyylisessä villapaidassa.
Jos joku neulontakikka unohtuu, hän kaivaa esiin ohjevihon ja -videot.
Ne ovat Kaijan käsialaa.
Kursiivilla merkityt tekstipätkät ovat otteita Juha Kuivasen Leskioratoriosta. Suru viiltää -kappaleen sekä lyhyitä otteita Leskioratoriosta voi kuunnella Youtube-kanavalta Juha Kuivanen: Uusia hengellisiä lauluja.