Keskiaikaisessa Turussa pyhimykset olivat monin tavoin läsnä arjessa ja juhlassa. Kaupunkilaisilla oli heihin tunneside ja turkulaiset saattoivat esimerkiksi suunnistaa sen mukaan, että joku paikka oli Pyhän Ursulan tontin vieressä. Moni eli kirjaimellisesti pyhimyksen naapurina.
Pyhimysten moninaista roolia käy läpi toukokuussa julkaistu teos Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa (Gaudeamus).
Kirjan idea syntyi kolmivuotisen Eletty usko keskiajan Suomessa -tutkimushankkeen parissa. teoksen kirjoittajiin kuuluva Anna-Stina Hägglund kertoo, että pyhimyskirjan tavoitteena on olla helposti lähestyttävä teos.
Kukin hankkeen tutkijoista toi kirjaan oman näkökulmansa ja osaamisensa: Turun yliopiston historian ja arkeologian professori Sari Katajala-Peltomaa on pyhimysten tutkija, keskiajan kulttuurihistorian dosentti Marika Räsänen on tutkinut paljon reliikkejä, FT Sofia Lahti on taidehistorioitsija ja FT Anna-Stina Hägglund tuntee keskiaikaiset dokumentit.
Samalla mukaan saatiin laajasti erilaisia lähteitä kuten pyhimyselämäkertoja, liturgisia käsikirjoituksia, esineitä ja veistoksia sekä maalauksia kirkoista.
– Usein sanotaan, ettei keskiajalta ole juuri säilynyt lähteitä, mutta kyllä niitä on. Eniten lähteitä on 1400- ja jonkin verran 1300-luvulta, mutta 1100–1200-luvuilta vähemmän, Hägglund kertoo.
Mutta miten pyhimykset sitten saattoivat omistaa tontteja? Kyse oli käytännön järjestelystä.
Tuomiokirkon papiston palkkoihin ja kirkon alttarien hankintoihin tarvittiin tuloja. Varakkaat kaupunkilaiset ja muut tahot taas tekivät alttarien suojeluspyhimyksille lahjoituksia, suurimmillaan maatiloja, tontteja tai peltoja. Alttarisäätiöt – käytännössä papit – hallinnoivat tätä lahjoitusomaisuutta. He myös elivät siitä saaduilla tuotoilla.
– Lahjoittajat saattoivat vastineeksi pyytää, että heidän kuoltuaan heille pidettäisiin sielunmessu säännöllisesti vuosittain tai jopa viikoittain. Lahjoittajan vauraudesta riippui, kuinka monta messua heidän oli mahdollista itselleen tai läheisilleen tilata.
Säätiön saattoi perustaa yksityinen ihminenkin. Pyhimysten mukaan nimettyjä taloja oli myös killoilla eli ammattikunnilla sekä veljeskunnilla eli miesten muodostamilla yhteisöillä. Tunnetuin näistä on Hägglundin mukaan Kerttulin eli Pyhän Kertun veljeskunta.
Alttareita ja alttarisäätiöitä oli Tuomiokirkossa keskiajalla kymmeniä, ja niiden määrä kasvoi kirkon uudistuessa sekä laajentuessa vaiheittain.
– Virassa ollut pappi asui usein siinä talossa, joka sijaitsi alttarin pyhimykselle omistetulla tontilla, Hägglund kertoo.
Tuomiokirkon kopiokirjoista ilmenee, että pyhimyksiä pidettiin heille lahjoitettujen tonttien virallisina omistajina.
– Näiden omistusten kautta pyhimykset olivat melko konkreettisesti ihmisten naapureita. On silti vaikea tietää, millainen merkitys sillä on heille ollut.
Arkielämässä pyhimykset olivat tärkeitä muun muassa siksi, että heiltä saatettiin pyytää apua esimerkiksi hätätilanteissa tai kun oltiin lähdössä matkalle.
Ihmiset eivät silti välttämättä pyytäneet apua naapuritontin pyhimykseltä, vaan esimerkiksi omalta nimikkopyhimykseltään tai muulta omaan elämäntilanteeseen sopivalta pyhimykseltä. Turussakin suosittuja olivat pohjoismaiset Pyhä Eerik, Pyhä Olavi, Pyhä Hemminki sekä Pyhä Sigfrid ja Pyhä Birgitta.
– Pyhimykset olivat välittäjiä ihmisen ja Jumalan välillä. Vaikka meillä olisi joku toinen selitys asioille, pyhimykset kuuluivat keskiajan ihmisten tapaan selittää ja ymmärtää maailmaa.
Alttarisäätiöiden omistuksista tiedetään muun muassa Aurajoen länsipuolella sijainnut Pyhän Sigfridin tontti. Pyhä Erik omisti kaupungista aikanaan sekä tontin että maatilan ja Pyhä Pietari pellon Aninkaisista.
Kaikkiaan pyhimysten nimissä olevia tontteja ja muita tiluksia tunnetaan kymmenkunta, mutta niitä oli todennäköisesti enemmän, Hägglund toteaa.
– Alttarisäätiöt myös saattoivat myydä tai vaihtaa tontteja tai myydä niitä ja ostaa jotain muuta tilalle. Lahjoitukset eivät siis välttämättä ikuisesti pysyneet alttarin omaisuutena.
Pyhimysten omistamien tonttien sijainteja Turussa ei aivan tarkasti tiedetä, mutta niitä todennäköisesti sijaitsi keskiaikaisen Turun ytimessä.