Turhan moni nuori kokee, että koulutuksella ei ole merkitystä.
Tämä on äidinkielenopettaja Tommi Kinnusen keskeinen huomio omasta arjestaan, kun puhumme nuorten näköalattomuudesta. Tutkimusten mukaan tällainen ajattelu on lisääntynyt eritoten poikien keskuudessa.
– Ennenhän katsottiin, että koulutus on nimenomaan se, joka vie eteenpäin, ylöspäin tai minne tahansa, Kinnunen sanoo.
Hänellä on pitkä perspektiivi nuorten kanssa työskentelyyn. Hän on ollut äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina Turussa lähes 30 vuotta. Kokemusta on sekä yläkoulusta että lukiosta, jossa hän on ollut päätoimisesti vuodesta 2019.
Toki osa nuorista on edelleen erittäin lahjakkaita ja päämäärätietoisia. Kinnusesta nykyaikaa leimaa kova polarisaatio, jossa ääripäät korostuvat. Vastaavaa hän ei ole urallaan nähnyt.
– On niitä, jotka lukevat paljon ja niitä, jotka eivät lue ollenkaan. Ja niitä, jotka satsaavat paljon koulutyöhön ja niitä, jotka eivät satsaa juuri lainkaan. Välissä ei tunnu olevan mitään.
Kinnuselta löytyy myös ymmärrystä nuorille, joiden usko koulutukseen ja tulevaisuuteen on koetuksella.
Sellainen yhteiskunta voi tuntua epäreilulta, jossa opintotuista leikataan mutta eläkkeisiin ei kosketa, ja jossa korkeakoulutus ei takaakaan enää työpaikkaa.
– Ehkä systeemin epäileminen on senkin takia hyvä, että nuoriin suhtaudutaan aika paljon resurssina, jota voidaan koulutuspoliittisin päätöksin ohjailla, minne sillä hetkellä tarvitaan. Kun elinkeinoelämä keksii jonkun vaatimuksen, se tungetaan aika äkkiä opetussuunnitelmiin, Kinnunen tuhahtaa.
Siihen hänellä ei ole vastausta, mihin nuorten lisääntynyt välinpitämättömyys koulutusta kohtaan johtaa. Mieleen tulee historioitsija Heikki Ylikankaan kirja Suomen historian solmukohdat.
Kinnusen mielestä Ylikankaan Suomen historian eri vaiheista juonnettu teoria on kiinnostava: levottomuutta ja kapinamieltä syntyy silloin, kun nuorempi sukupolvi huomaa, ettei tule ikinä saavuttamaan sitä, mitä vanhemmilla oli.
– Toki tämä on vain teoria, mutta nythän olemme tilanteessa, jossa nuori polvi näkee, ettei tule elämään maailmassa, jossa työtä on, jos vain kouluttautuu, Kinnunen miettii.
Hänestä on kiinnostavaa ja vähän pelottavaankin seurata, mihin tämä johtaa.
Miksi nuoren sittenpitäisi kuluttaa penkkiä Kinnusen oppitunneilla?
Hän kiteyttää perustelunsa yleissivistykseen. Hän tähtää siihen, että nuoret oppisivat ajattelemaan kriittisesti ja olemaan siten paremmassa suojassa ulkopuoliselta ohjaukselta.
Kriittisen ajattelun opettelemiseen liittyy sellaisiakin detaljeja, joka voivat tuntua nuorista sillä hetkellä täysin typeriltä tai yhdentekeviltä.
– Monipuolinen ja kriittinen lukutaito on minusta kaikkein tärkeintä. Eihän sitä voi huomata vaikkapa disinformaation käyttämiä keinoja, jos ei ensin opettele informaation keinoja.
Kinnunen välttää työssään pitkiä opettajan monologeja ja tähtää vilkkaaseen keskusteluun nuorten kanssa. Oivallukset syntyvät yhdessä pohtien ja ihmetellen.
– Yksi ykkösvuoden opiskelija kiteytti asian hyvin: ”Kinnunen, mä en tykkää sun tunneista, kun täällä on pakko ajatella.” Ajattelin, että hienoa, sitten olen onnistunut.
Hyvät kirjat ovat väylä ajattelun kehittymiseen ja näköalojen avartumiseen. Mutta miten Kinnunen vihkii someajan nuoret kirjallisuuden ihmeisiin?
– Sanon monesti opiskelijoille, että ei ole olemassa ihmistä, joka ei lue, vaan on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole löytäneet just sitä oikeaa kirjaa.
Lukemaan innostamisessa Kinnunen uskoo monipuolisuuteen. Luostarivuoren Lyseon lukion äidinkielenopettajat ovat laatineet yhdessä listat kirjoista, joita kursseilla luetaan. Seitsemän veljeksen pakkoluettaminen on historiaa.
– Jollain kurssilla luetaan genrekirjallisuutta, toisella klassikkoja, kolmannella vaikuttavia kaunokirjallisia teoksia, hän luettelee.
Ja vaikka lukion kurssit ovat tosi täynnä asiaa, yhden 75-minuuttisen Kinnunen käyttää aina kirjastovierailuun. Hän haluaa nähdä kirjan jokaisen opiskelijan kädessä. Ja jos kurssin kirjalistoilta ei löydy sopivaa, etsitään yhdessä.
– Mielestäni kirjavinkkaus on äärimmäisen kivaa.
Kirjastokäynneillä Kinnunen pistää opiskelijansa lukemaan tietyn määrän löytämästään kirjasta ja tekemään siihen liittyvän tehtävän. Välillä someajan teinien välittömän mielihyväpalautteen kaipuu huvittaa.
– Yksi opiskelija oli kirjoittanut tehtävään, että minun oli pakko lukea loppuratkaisu jo nyt, että tiedän, mitä tapahtuu. Ei sitten malttanut odottaa paria viikkoa, Kinnunen nauraa.
Kolahtaminen. Siitä Kinnunen puhuu, kun kirja tekee vaikutuksen, saa nuoren uppoutumaan.
Kerran yksi opiskelija sai tunnilla luetun kirjan loppuun, sulki kannen eikä sanonut mitään. Kinnunen meni opiskelijan viereen ja kuiskasi, mikä hänelle tuli.
”Mun on pakko olla hetken aikaa hiljaa ja ajatella”, opiskelija totesi. Kinnunen myhäili tyytyväisenä.
Sitäkin on hänestä hauskaa todistaa, kun luetusta tulee argumentaation väline: kun nuoret antavat lukemastaan kirjasta jonkun esimerkin vaikkapa siitä, mihin asiat johtavat. Näin se ajattelu jalostuu.
– Ajattelu on kuitenkin pelkkää sähkökemiallista toimintaa. Lukevien nuorten sanavarasto sanallistaa sitä toimintaa on huomattavasti isompi. He pystyvät ajattelemaan laveammin ja tarkemmin.
Mitä enemmän nuori lukee, sitä laveampia näköaloja kirjallisuus voi tarjota.
Kinnusesta on kiinnostavaa seurata, miten nuorten kyky samastua kirjojen tapahtumiin kehittyy. Yläkoululaiselle on tärkeää, että kirjassa seikkailee joku, joka on kuin hän. Abiturientti pystyy samastumaan sellaisiinkin elämänkohtaloihin, jotka eivät kosketa suoraan häntä itseään.
– Onko se vain aivojen ja ajattelun kehittymistä vai tottumista vai mikä sen saa aikaiseksi, että osaa nähdä myös oman elämänpiirinsä ulkopuolelle, Kinnunen pohtii.
Sekin on hänestä kiinnostavaa, millaista maailmaa kirjoilla nuorille rakennetaan. Uransa alkupuolella häntä hirvitti, miten ongelmalähtöisiä kaikki nuorten kirjasarjat olivat, kun hän etsi yläkoululaisille luettavaa.
– Ne oli aina huumeiden käyttäjiä tai eronneiden, mielenterveysongelmaisten vanhempien lapsia tai jotain. Olisihan se kammottava, jos keski-ikäisille kuvattaisiin pelkästään sitä, että teillä on avioerot, ylipainot, sydänkohtaukset ja muuta.
Se onkin Kinnusesta ihanaa, miten monipuolista ja moninaista kotimainen nuortenkirjallisuus tänä päivänä on.
Kinnusen työn palkitsevimpia hetkiä ovat ne, kun hän huomaa nuorten osaavan analysoida vaikuttavia tekstejä yksityiskohtaisesti. ”Sitten mä vaan seuraan vierestä, että nyt tämä tapahtuu.”
Millaisia näköaloja kirjailija Tommi Kinnunen omissa kirjoissaan tarjoilee?
– Itse asiassa nyt kun tässä on tästä näköalasta puhuttu, niin mietin, että aika usein kirjojeni päähenkilöillä ei ole sitä näköalaa. Tämä ei kyllä ole mitään feel-good-kirjallisuutta, hän nauraa.
Kinnunen kertoo mielellään syrjästä katsovien ihmisten, yhteiskunnan hiljaisten tarinoita. Hänen romaaneissaan saavat äänen esimerkiksi sodasta traumatisoituneet naiset, seksuaalivähemmistöt, syrjäseutujen työläiset sekä tavalla tai toisella normista poikkeavat ihmisyksilöt.
– Mielelläni kirjoitan Pohjois-Suomesta, koska täällä etelässä niitä tapahtumia ei tiedetä.
Mutta se, millaisia näköaloja kirja lopulta lukijalle avaa, on täysin lukijasta kiinni. Kinnunen toteaa, että kirjan vastaanotto ei kuulu hänelle. Hän ei myöskään puutu kirjojensa dramatisointeihin.
– Kirjani ovat vähän niin kuin maailmalle lähteneet lapset, ei niille mahda enää mitään.
Saman tien Kinnunen peruuttaakin näkemyksessään hieman. Hänen tuoreeseen kirjaansa liittyykin eräs seikka, jonka hän toivoo edes jonkun lukijan huomaavan.
Syyskuun alussa ilmestynyt Pitkä aukea antaa äänen muistisairaalle Johannes Löytövaaralle. Kirja on itsenäinen jatko-osa Kinnusen kahdelle ensimmäiselle romaanille Neljäntienristeys ja Lopotti.
Usein Kinnunen on kirjoittanut vahvoista naisista, mutta nyt päähenkilö on epävarma mies. Kinnunen haluaa tuoda tarinallaan esiin, että epävarmuus ei ole ominaisuus, joka täytyisi pystyä pyyhkimään miehestä pois, jotta hän olisi mies.
Kinnusen mukaan tarina on samalla vastalause nykyajan naisvihamieliselle alfauroskeskustelulle, jota pitää yllä esimerkiksi brittiläis-yhdysvaltalainen sosiaalisen median vaikuttaja Andrew Tate.
– Tavallaan toivoisin, että joku tämän sieltä huomaa. Mutta jos ei huomaa, niin ei mahda mitään, sitten se on huonosti kirjoitettu sen suhteen, hän hymähtää.
Pitkä aukea on myös muistisairauden kuvaus. Osaltaan tämä on kunnianosoitus Kinnusen omille vanhemmille. He olivat avoimia Kinnusen isän Alzheimerista aikana, jolloin muistisairauksista ei juuri puhuttu.
– Vanhempani päättivät tulla sen kanssa ulos ja selittivät paikallislehden haastattelussa, mitä tutulle kyläläiselle tapahtuu. Mielestäni se oli kunnioitettavaa.
Omia näköalojaan Kinnunen avartaa ahmimalla muiden kirjoja. Hän pitää aina lukiessaan muistikirjaa vierellään, koska muiden tekstit saavat omat mielleyhtymät laukalle.
Joskus hän innostuu jostain kollegan kiteytyksestä tai tyylikeinosta niin paljon, että pyytää lupaa ”kirjalliseen tribuuttiin”.
Neljäntienristeyksestä löytyy tyylillinen kunnianosoitus Sirpa Kähkösen Rautaöille. Pitkän aukean yhteen lukuun Kinnunen kirjoitti kunnianosoituksen kielelle, jota Pajtim Statovci käyttää Lehmä synnyttää yöllä -kirjassa.
Myös kirjoja varten tehtävät taustahaastattelut ovat omanlaisiaan näköalojen avartajia. Tällä hetkellä Kinnunen työstää uskonnollisuutta tutkivaa romaania, joka sijoittuu 1960-luvun Kuusamon kaltaiseen kylään.
Hän on huomannut, että uskontoa käsitellään kaunokirjallisuudessa usein paon ja hengellisestä yhteisöstä vapautumisen kautta. Uusi kirja pohjautuu historialliseen yksityiskohtaan, jossa uskonnosta tuleekin ihmisen turvapaikka.
– Olen haastatellut piispa Mari Leppästä useamman kerran, jotta ymmärtäisin uskonnollisuutta, sen voimaa ja sen luomaa turvaa ja lohtua, Kinnunen paljastaa.
Tommi Kinnunen ja piispa Mari Leppänen keskustelevat Turun kirjamessuilla otsikolla Näköalat ja näköalattomuus. Käsittelyssä tuoreet teokset Pitkä aukea ja Kirjeitä läsnäolosta. Haastattelijana pappi ja valokuvaaja Heikki Nenonen. Su 4.10. klo 13, Veturi, Logomo.