Tuoksuvien puiden taustalla on pitkä kulttuurihistoria, sillä monet alkukesän hurmaavista kukkijoista ovat ihmisen Pohjolaan tuomia hyötykasveja. Mutta mistä tiesivät kirsikka, päärynä ja omena tänne tulla?
Esihistoriaan ajalta ei ole mitään viitettä siitä, että Suomessa olisi kasvatettu hedelmäpuita. Sen sijaan keskiajalla tiiviit merikauppayhteydet Itämeren etelärannalle mahdollistivat puiden siementen ja taimien tuomisen. Varsinaiset hedelmäpuutarhat olivat kuitenkin vielä keskiajallakin äärimmäisen harvassa.
Katolinen kirkko oli tärkeässä roolissa tuomassa hedelmäpuita ja muita hyötykasveja Suomeen. Yksi ensimmäisistä hedelmätarhoista oli Kuusiston piispanlinnassa, minne tarmokas Turun piispa Maunu Tavast antoi rakentaa muurin ympäröimän puutarhan. Tarhassa kasvoi ainakin ruusuja, ja 1400-luvun jälkipuolella siellä mainitaan olleen myös hapankirsikkapuita.
Hedelmäpuita kasvatettiin myös luostareissa. Norjassa sijainneessa Hamarin dominikaanikonventissa mainitaan keskiajalla olleen erikseen omena-, kirsikkatarhat. Suomessa arkeologit ovat löytäneet Naantalin birgittalaisluostarin alueelta luumuihin kuuluvan kriikunan kiviä ja omenan siemenen.
Aivan keskiajan ja uuden ajan taitteessa muiden hedelmäpuiden seuraksi tuli päärynä – ensimmäiset päärynäntaimet tuotiin Suomeen tiettävästi vuonna 1539 Tallinnasta ja istutettiin Kuitian kartanon puutarhaan Paraisilla. Niistä polveutuu edelleen kasvatettava lajike, jonka nimi on suoraviivaisesti ”Yleinen suomalainen päärynä”.
Hedelmät tarjosivat ravintoa, mutta niitä ajateltiin keskiajalla myös lääkeaineena. Esimerkiksi Mikael Agricola neuvoi Rucouskiriassa vuonna 1544 omenoiden ja päärynöiden olevan syyskuussa terveellistä ravintoa. Oppineet uskoivat myös pelkän kauniissa puutarhassa käyskentelynkin keventävän mieltä, ja kuumana kesäpäivänä puiden varjossa istuskelu muistutti paratiisin iloista.