Mikaelinkirkon syntyhistoria on turkulaisuutta parhaimmillaan: ensin vehdattiin ja jahkailtiin vuosikausia ja lopulta budjetti ylittyi kaksinkertaisesti. Mutta lopputulos on kyllä hieno ja turkulaisille rakas, mistä kertoo esimerkiksi se, että Mikaelinkirkko on vuodesta toiseen yksi suosituimmista vihkikirkoista.
Kirkon tarina menee niin, että vuonna 1888 tehtiin päätös, että kaupunki tarvitsee toisen kirkon. Tuomiokirkko oli silloin Turun ainoa kirkko, eikä se riittänyt kasvavan ja kehittyvän kaupungin tarpeisiin.
Tilanne oli itse asiassa sama kuin pari sataa vuotta aiemmin, kertoo kaupunkiopas Jouni Elomaa. 1500-luvulla vastaavassa tilanteessa nimittäin rakennettiin Pyhän Hengen kirkko nykyisen Vähätorin varteen, mutta se purettiin katulinjauksen alta 1600-luvulla. Toki kaupungissa oli sitten erilaisia kappeleita ja linnassakin kirkko, mutta eivät ne ajaneet ihan samaa asiaa.
Paikkakaan ei ollut kirkossa kuulutettu. Elomaa kertoo, että kirkkoa suunniteltiin myös Samppalinnan suunnille, mutta nykyinen paikka nähtiin hyväksi: sen sai kaupungilta ilmaiseksi, sillä se oli laidunaluetta. Lähimmät rakennukset löytyivät Kakolanrinteestä. Järjestettiin siis arkkitehtuurikisa, joka ratkesi 1894 ja sen voitti sensaatiomaisesti nuori 23-vuotias opiskelija Lars Sonck, joka peittosi muun muassa oman opettajansa.
– Paheksuttiin kovasti, ettei hän olisi saanut opiskelijana edes osallistua ja ihan vakavissaan käytiin keskustelua, pitäisikö hänet erottaa koulusta ja jättää todistuksetta sellaisen käyttäytymisen tähden! Elomaa kertoo.
Niin ei kuitenkaan tehty, mutta kukaties koko kirkkoprojekti hieman kuitenkin kärsi siitä, että Sonck tosiaan oli niin nuori.
– Hän ei ollut kypsä vetämään niin pitkää ja isoa projektia. Kun kaivattiin vaikka tarkentavia piirustuksia, niitä jouduttiin häneltä oikein nyhtämään ja budjetitkin paukkuivat tuon tuosta.
Seurakunta oli halunnut uuteen kirkkoonsa uusgoottilaista arkkitehtuuria ja sitä se myös sai. Tosin vasta 1905, jolloin kirkko vihdoin vihittiin käyttöönsä. Mikaelinkirkon nimikään ei ollut Mikaelinkirkko alun alkaen. Se sai nimensä niillä nurkilla aikoinaan sijainneesta samannimisestä hospitaalikirkosta. Nimellä haluttiin muistaa myös Agricolaa.
Siinä vuosikymmenen soutamisen ja huopaamisen aikana maailma oli mennyt eteenpäin ja nuori arkkitehti itsekin kasvanut. Kasvuprosessinsa päätteeksi hän päätyi lopulta siihen, että hänen nuorten kättensä jälki oli kauhistuttavaa. Tästä syystä Sonck olisi halunnut muuttaa koko höskän ja tehdä siitä jugend-tyylisuuntaa edustavan. Siis vähän sellaisen kuin Tampereen tuomiokirkko tai Kallion kirkko Helsingissä ovat – ne molemmat ovat Sonckin myöhäisempää käsialaa.
– Hän meni tässä jopa niin pitkälle, että sodan jälkeen harmitteli, etteivät venäläiset pommittaneet kirkkoa tuusan nuuskaksi, minkä lisäksi hän kuulemma laittoi aina silmät kiinni, kun kulki raitsikalla kirkon ohi, Elomaa kertoo.
Herra Sonck taisi siis olla hieman draamaan taipuvainen.
Yksi asia, mikä arkkitehtiä myös nyppi, oli että kirkko oli niin yksin siellä kummullaan. Se melkein kirkui, kun lähistöllä ei ollut mitään. Niinpä Sonck suunnitteli kirkon ympärille hienon rakennuskokonaisuuden: oli koulua, seurakuntakotia ja kansankirjastoa, jotka olisivat istuneet kirkkoon oikein mainiosti. Valitettavasti suunnitelmaa ei koskaan toteutettu.
Kirkon pääkuorin alkuperäiset lasimaalaukset tuhoutuvat pommituksissa. Niiden tilalle tuli Hilkka Toivolan tummasävyiset lasimaalaukset Usko, Toivo ja Rakkaus.
Mutta tietyssä mielessä Sonck kuitenkin sai myöhempiä toiveitaan läpi: kirkko on nimittäin hiukan eri paria, ulkoa se on uusgoottilainen prinsessalinna, mutta sisältä se edustaa art nouveauta, johon jugend ja kansallisromantiikka kuuluvat. Se näkyy ennen kaikkea koristelussa, joista tulee heti mieleen kuin olisi astunut Gallen-Kallelan syvimpien symbolismipäivien maailmaan.
Jopa egyptiläinen taide vaikuttaa taustalla: esimerkiksi alttarilla on pari ikään kuin silmää, joista lähtee egyptiläistyyliset viivat, samoin lehterillä – ihan kuin Gallen-Kallelan Lemminkäisen äidissä.
Pienin osin art nouveau näkyy kyllä ulkonakin. Elomaa vie ihan ensin katsomaan kirkon sivulta yhtä erikoisuutta, joka itse asiassa temaattisesti toistuu vähän siellä täällä.
Ulkoseinässä on nimittäin sieniä. Tai ei kirkko toki niin huonossa kunnossa ole, sillä sienet on kaiverrettu kiveen. Mutta aika erikoinen ratkaisu! Toisaalta sienet ovat vain yksi osa luontoaiheita, jotka kirkossa toistuvat tuon tuosta. Kasviornamentit kuuluivat kansallisromantiikkaan, eikä niissä välttämättä ole juuri kristillistä symboliikkaa. Samoja aiheita Sonck käytti tavallisissa asuinrakennuksissakin.
– Mutta jos haluaa, niin ehkä sienen kolmiomallisessa lakissa voi nähdä pyhän kolminaisuuden. Tai ehkä Raamatun paratiisin kasvit ovat meille vieraita, joten Sonck haki paratiisiin näkyjä omasta luonnostamme, Elomaa miettii.
Luontoaiheet myös johdattavat kirkossakävijää eteenpäin ja ne muuttuvat, mitä lähemmäs alttaria mennään. Yksi keskeisistä kasveista on saniainen tai kallioimarre. Ovilla ja suuren ruusuikkunan luona ne ovat melkein realistisia tai ainakin tunnistettavia, mutta muuttuvat abstraktimmiksi, kun kuljetaan kirkkosalissa eteenpäin. Saniaisesta tulee spiraalimaisempi, uuden elämän symboli. Tai voi sen nähdä sitten jo vaikka piispansauvanakin.
Ja itse asiassa kirkon kaunis ruusuikkuna ei edes ole ruusuikkuna, muistuttaa Elomaa.
– Se on auringonkukka. Perinteinen ruusuikkuna on vähän erilainen, siinä säteet lähtevät keskeltä, tämä on ikään kuin pulleampi versio.
Pääovien yläpuolella on suomalaisittain männynkäpyjä ja kun astuu sisään ja kääntyy katsomaan ovien lasimaalausta, niin mäntyjä sielläkin on. Männyt jatkuvat myös katossa, tai sinne on maalattu ikään kuin männynneulasia.
Ruusu on myös yksi toistuva elementti, jota näkee vähän siellä täällä. Se on Marian symboli mutta myös orjantappurasta muistus.
Penkkien päädyt ovat saamaa teemaa. Niin ikään pylväissä on kolmiapiloita ja yllättäen taas sieniä. Sivuikkunoiden keltaisessa näkee hyvin abstrakteja saniaisia.
Urkujen takana oleva ruusuikkuna muistuttaa enemmänkin auringonkukkaa. Kirkon uruissa on 52 äänikertaa.
Sonck oli siinä mielessä oman elämänsä alvaraalto, että kun hän valitsi kirkon tiiliä, hän valitsi estetiikka edellä ruotsalaisen, vähän oranssihtavan tiilen, koska piti sen väristä. Väri oli sellainen, koska tiiliä oli poltettu normaalia vähemmän. Lopputuloksena ne rapautuvat kohtuullisen nopeasti. Tätä rapautumista näkee edelleen siellä ja täällä. 1980-luvun peruskorjauksessa tiiliä korjailtiin monin paikoin, minkä huomaa, kun katsoo esimerkiksi korkeinta tornia.
Sisälle Sonck sentään valitsi Kärsämäen tiilitehtaan tuotteita.
Seinän graniitti, jota on käytetty tiilen lisäksi lähinnä koristeena, on kakoliittia eli Kakolanmäestä louhittua. Sen punertava väri sopii hyvin tiileen. Kattona on norjalaista liuskekiveä, joka puolestaan sopii hienosti yhteen patinoituneen kuparin kanssa.
Pihaportaat puolestaan on louhittu nykyisen Myllytunnelin tienoilta. Kirkon komea torni on 77 metriä korkea, mutta valitettavasti sinne ei järjestetä enää nykyään yleisökierroksia. Kirkonkellot saatiin 1930-luvulla lahjoituksena.
Mikaelinkirkon pääkuorikin on vähän poikkeuksellinen. Elomaa kertoo Sonckin ajatelleen alun perin, että kokonaisuus olisi rakennettu puusta. Perinteinen alttaritaulukin piti hankittaman, mutta suunnitelmat muuttuivat.
– Alttari ja saarnastuoli on tehty vuolukivestä. Se on louhittu Nunnalahdelta mutta veistetty Ruoholahdessa Helsingissä. Vuolukivi oli siihen aikaan muodikas rakennusmateriaali. Ja onhan se yksinkertaisuudessaan vaikuttava.
Alttarilla – kiveen veistettynä – on sitten jo raamatullisempaa oliivipuuteemaa sekä pienenä yllätyskyykkynä ouroboros eli itseään syövä käärme, joka on symboloinut ikuisuutta jo ainakin Egyptin suuruuden ajoilta.
– Kaikukatto saarnastuoliin hankittiin 1920-luvulla. Se paransi akustiikkaa jonkin verran. Alun alkaen oli nimittäin tavoitteena, että kaikki kuulevat, kun alttarilla tai saarnastuolissa puhutaan. Tuomiokirkossahan se ei onnistu, joten ehkä siitä haluttiin ottaa opiksi, Elomaa kertoo.
Mikaelinkirkon lasimaalausten tarina on myös kiinnostava. Alun perin ne teki Willy Baer, kuulu lasimestari, jonka lasimaalauksia on myös esimerkiksi Panternissa, Hjortenissa ja Börsissä. Kirkon akkunat kuitenkin tuhoutuivat talvisodan pommituksissa. Niitä koetettiin koota sirpaleista uudestaan mutta eihän siitä mitään tullut.
– 1953 järjestettiin kilpailu uusista ikkunoista ja kisan voitti Hilkka Toivola. Tämä uusi lasimaalaus on tummempisävyinen kuin vaikka kirkon sivuikkunoiden maalaukset. Tästä syystä alttarin nykyiset koristemaalaukset peitettiin 50-luvulla, kun ne eivät sieltä oikein erottuneet. 1960-luvulla ne taas palautettiin, Elomaa kertoo.
Lasimaalauksessa on kolme kokonaisuutta, usko toivo ja rakkaus, joista rakkaus on keskimmäisenä ja siinä Jeesus. Ympärille on sitten kuvattu hyvin erilaisia ihmisiä, jotka symboloivat eri asioita: on esimerkiksi palvova nainen, joka katsoo Jeesusta. Löytyy myös selittävä (sic!) mies, joka ehkä opettaa. On vanha pariskunta symboloimassa kestävää rakkautta, on ahdistunut äiti, jonka poika on hylännyt Jeesuksen ja niin edelleen. Sokerina pohjalla löytyy tuhlaajapojan sijaan tuhlaajatytär! Eli osattiin jo 1950-luvulla nähdä asioita vähän uusistakin näkökulmista.
*
Jouni Elomaa tuntee muutkin Turun kirkot mainiosti ja esimerkiksi Tuomiokirkko on hänelle erityisen tuttu. Jos sitten vertaa Tuomiokirkkoon, niin voiko Mikaelinkirkko mitenkään kilpailla sen kanssa?
– Tuomiokirkossa kiteytyy monta sataa vuotta turkulaista historiaa, mistä syystä se on omanlaisensa, tietenkin. Mikael taas on uusi kirkko – tai 120 vuotta vanha – mutta tämä on kokonaistaideteos, kahta eri tyylisuuntaa yhdistävä nerokkaan arkkitehdin luomus. Aina täältäkin löytää jotain uutta!
Mikaelinkirkko on auki kesällä klo 10-18 paitsi la 11-17. Kirkossa on juuri remontoitu kahvila, joka on auki avoinna ma-pe klo 11-18, tällöin kirkossa on myös opas paikalla.