Jälkikäteen olen pohtinut tämän ilmiön syitä. Niitä taisi olla kaksi: asioiden välttely ja tarve järjestää omaa päätä. Opiskeluajan siivousvimma syntyi selvästi näiden yhdistelmästä. Toisaalta viivyttelin esseen kirjoittamista viimeiseen asti, toisaalta tarvitsin siistin ja järjestyksessä olevan kodin voidakseni ajatella selkeästi. Tavarat oli saatava paikoilleen, ennen kuin pystyin keskittymään olennaiseen.
Tunnistan nuo piirteet itsessäni yhä. Esimerkiksi kesken tämän pääkirjoituksen kirjoittamisen löysin itseni siivoamasta työpöytääni. Oliko kyse kirjoittamisen välttelystä vai pääkopan järjestelystä, jotta kirjoittaminen sujuisi? Todennäköisesti molemmista. Vuosien saatossa tavaran karsimisesta ja kodin järjestelystä on tullut minulle osa arkea. On tyydyttävää, kun kaapit saa järjestykseen ja turhaa tavaraa vietyä kierrätykseen tai kirpputorille.
Tässä lehdessä pysähdymme kysymysten äärelle, jotka koskettavat monia meistä: mitä tehdä, kun tavaraa on kertynyt liikaa ja mitä tapahtuu, kun siitä luopuu? Ammattijärjestäjä näkee työssään konkreettisesti, kuinka ihmisen mielestä vapautuu tilaa, kun tavara vähenee tai löytää paikkansa. Samalla hän näkee, kuinka vaikeaa tavaroista luopuminen monille on.
Kotimme pursuavat tavaroista, elämä on hektistä ja maailmassa on paljon epävarmuutta. Emme voi siivota pois kaikkea pahaa tai järjestellä maailmaa kerralla kuntoon. Mutta ehkä omaa levollisuutta voi yrittää lisätä selkiyttämällä omaa ympäristöään. Ja sitä kautta myös omaa mieltään. Yksi tavara kerrallaan.