Tammikuu on kuin oven raotus edessä avautuvaan vuoteen. Takana ovat eletyt hetket ja edessä maisema, joka ei vielä kerro nimeään. Siihen sekoittuu valoa ja varjoja, nousuja ja laskuja.
Uuden vuoden ensimmäisillä metreillä maailma ympärillämme tuntuu usein vaativan teräksistä aloitusta. Uusi kalenteri ja uudet tavoitteet vihjailevat tästä. Mutta totuus on, että harva meistä astuu tuleviin kuukausiin täysin levänneenä tai valmiina aloittamaan kaiken alusta. Elämä ei tottele vuodenvaihteen rajaviivaa. Se jatkuu juuri siitä kohdasta, johon jäimme – keskeltä elämää.
Vaikka vuoden alku houkuttelee kiristämään otetta, joskus hellittäminen ja hengittäminen voi kantaa pidemmälle. Hetket, joissa kuulostelemme, mikä on olennaista ja mikä voi odottaa. Hetket, joissa pyydämme opastusta seuraaviin askeleisiin.
Raamattu kuvaa Jumalan johdatusta valona. Ei koko maiseman kerralla paljastavana hohteena, vaan askel askeleelta johdattavana valona. “Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni”, kirjoittaa psalmisti. Se ei lupaa koko elämän karttaa kerralla, mutta se lupaa valon seuraavaan askeleeseen. Tuohon psalmiin kätkeytyy levollinen rytmi; yksi askel, yksi hetki, yksi hengenveto. Pienikin liike Jumalan valossa vie eteenpäin.
Vaikka itse näkisimme vain muutaman askeleen eteemme, Jumala tuntee koko reitin. Hän näkee senkin, minkä me ymmärrämme vasta ajan kanssa. Ehkä juuri siksi valo avautuu vähitellen, lempeänä rytminä: pysähdy, hengitä, jatka. Se on Jumalan huolenpitoa. Askelvalossa ei tarvitse ottaa suuria harppauksia. Usein juuri pienet siirtymät vievät perille varmemmin kuin pikajuoksu pimeässä. Kiireessä horisontti voi hämärtyä mutta rauhallinen tahti antaa aikaa kuulostella ja tunnustella tietä. Jumalan valo ei kutsu kiirehtimään, vaan luottamaan siihen, että jokainen askel on ennalta nähty, valaistu ja kannateltu.
Jumala,
Sytytä valosi siihen, missä nyt seison.
Kiitos, että seuraava askeleeni on sinun kädessäsi.