Turkulainen Leena Pietilä pitelee käsissään oman sukukiinnostuksensa ensimmäistä kipinää – ajan patinoimaa pahvista studiokuvaa. Siinä neljä potrettiin aseteltua pikkulasta tapittaa kohti kameraa hieman jännittyneen oloisina.
Pietilä sai kuvan mummultaan 10-vuotiaana. Kuvassa on Pietilän äidinäidinisä Armas sisaruksineen, ja se on otettu valokuvausstudiossa Turussa noin vuonna 1880. Lapset olivat matkanneet kuvattavaksi kotisaareltaan Seilistä.
Vuosien varrella Pietilä löysi suvustaan paljon lisää materiaalia. Häntä alkoi kiehtoa erityisesti mummun isän Armas Holländerin tarina.
Millainen oli tämä mies, joka teki elämäntyönsä Seilin mielisairaalan taloudenhoitajana vaatimattomalla palkalla? Entä millaista arkea 1800–1900-lukujen vaihteen saaristossa elettiin?
Nyt Pietilä on koonnut Armaksen tarinan kirjaksi. Armas Seilistä. Tyytyväisen taloudenhoitajan tarina on tiivis kertomus työlleen omistautuneesta, sukurakkaasta miehestä.
Armas ryhtyi Seilin mielisairaalan taloudenhoitajaksi isänsä ja setänsä jalanjäljissä. Seilissä syntyneenä ja kasvaneena hän tiesi, mihin ryhtyi. Ennen saaristolaisuraansa hän kouluttautui ja työskenteli mantereella sekä löysi rinnalleen saaristolaiselämään valmiin Aina-vaimon.
Taloudenhoitajan palkka oli pieni, ja perheen varsinainen elanto tuli virkatalona toimivan maatilan maista ja eläimistä. Tilan töitä johti vouti, koska Armaksen aika meni mielisairaalan taloudenpitoon.
Sairaalan talousdokumenteista piirtyy kuva säntillisestä ja tunnollisesta taloudenhoitajasta. Armas teki töitä pääasiassa kotona työhuoneessaan. Taloudenhoitajan ja potilaiden arjet kohtasivat silti.
– Armaksen perheen hoidossa oli muutama potilas, joiden vointi oli parempi. Potilaat osallistuivat keittiötöihin tai maatilan töihin kuntonsa mukaan, Pietilä kertoo.
Armaksen tarina on monipuolinen ajankuva saaristolaisten arjesta.
Maanviljelys oli mutkikkaampaa kuin mantereella. Lypsykarjaa, työväkeä, viljaa, ruokaa ja polttopuita kuskattiin saaresta toiseen.
– Kalastus oli tärkeässä osassa. Se toi elantoa ja ruokaa myös sairaalaan, Pietilä sanoo.
Holländerit arvostivat koulutusta. Lasten varhaisesta koulutuksesta huolehti kotiopettaja, myöhemmin heidät lähetettiin suomenkieliseen kouluun Turkuun. He asuivat koulukortteerissa, ja heille kuljetettiin syötävää kotitilalta. Kotiin pääsi vain pari kertaa lukukaudessa ja lomilla.
Saaristolaisarjen dokumentointi olikin yksi Pietilän motiiveista kirjan kirjoittamiseen. Häntä kiehtoo myös yhteisöllisyys, jota Armas loi ympärilleen. Holländereiden tilalla asui monta vanhempaa sukulaista, jotka tarvitsivat tukea ja katon päänsä päälle.
– Armas oli hyväsydäminen ja halusi pitää heistä huolen, Pietilä sanoo.
Vanha kuva Armaksesta sisaruksineen sekä perheen kotitalon vintiltä löytynyt rintakoru ovat kulkeneet Leena Pietilän matkassa pitkään. Hääkuvan oton aikaan Armas ja Aina Holländer olivat päättäneet perustaa perheen Seiliin.
Saariston arjessa oli nurjakin puolensa. Talvisin liikuttiin vaarallisissa sää- ja jääolosuhteissa, ja Seilissä odotettiin matkaajia sydän syrjällään.
Kerran Armaksen vanhemmat matkustivat rekikyydillä Turusta Rymättylän kautta Seiliin jäisen Airiston yli, ja hevonen putosi jäihin. Kuljettaja ja Janne-isä ehtivät pois reestä, mutta Aurora-äiti putosi hyiseen veteen. Neuvokas kuski sai nostettua vedestä sekä hevosen että Auroran. Silloin selvittiin säikähdyksellä.
Toisella matkalla oli murheellinen loppu. Armaksen siskontyttö Gerda hukkui heikkoihin jäihin koulumatkallaan Nauvoon 1920-luvulla. Tapaus järkytti koko sukua.
– Gerdan tarina on jäänyt surettamaan minua. Löysin mummun albumista valokuvan hänestä, Pietilä sanoo ja näyttää studiokuvaa, jossa saparopäinen pikkutyttö istuu vakavana veljensä vieressä.
Sodat heijastuivat myös elämään Seilissä. Pietilä kirjoittaa, miten sisällissodan aikaan talvella 1918 monet nauvolaistalojen isännät lähtivät pakoon Ahvenanmaalle punaisten kostoa peläten.
Armas päätti jäädä Seiliin ja otti punaiset vastaan. He tenttasivat sairaalan ja maatilan työväeltä, onko isännässä moittimista, mutta mitään ei löytynyt.
– Tämä kertoo siitä, miten äärimmäisen sitoutunut Armas oli Seiliä ja sairaalaa kohtaan, Pietilä sanoo.
Toinen maailmansota sekoitti myös Holländereiden suunnitelmia. 1930-luvun lopulla pohdittiin, mitä tapahtuu Armaksen työuran jälkeen. Samoihin aikoihin perheen pojat Antti ja Mikko joutuivat rintamalle vuosikausiksi.
Ilman sotaa perheen aika Seilissä olisi saattanut olla pidempi. Pietilä sai selville, että pojat olivat pohtineet isänsä elämäntyön jatkamista Seilissä. Arvoitukseksi jäi, miksi aikeet eivät toteutuneet.
Epävarmat ajat kävivät Armaksen voimille. Hän sai halvauskohtauksen ja menetti puhekykynsä. Hän eli kohtauksen jälkeen kotitalossaan Seilissä vielä puolitoista vuotta lähiympäristön elämänmenoa seuraillen.
Armaksen hautajaisia kuvanneesta lehtijutusta käy ilmi, miten hän työskenteli yhteisön hyväksi: koulun, sairaalan, kunnan ja seurakunnan. Perheen muistosanoissa puhutaan hyvästä ja hellästä isästä ja rakkaasta miehestä.
Pietilä kirjoittaa hyvyyden ilmapiiristä, jonka Armas oli luonut ympärilleen.
– Tämä ilmapiiri inspiroi kirjoitustyötäni. Se tuntui siunaukselta, hän sanoo.
Lopulta Aina Holländer joutui jättämään perheen monikymmenvuotisen kotitalon lyhyellä varoajalla. Seilin Voudinkylän virkatalo viljelyksineen oli näet sidoksissa mielisairaalan taloudenhoitajan virkaan.
Tila piti luovuttaa alle kahdessa kuukaudessa. Aina pohtii muutosta kirjeessään pojalleen koskettavasti: ”Tietysti on ikävä tällaisena aikana luopua omavaraistaloudesta ja tulla korttitalouteen, kun on ikänsä elänyt maasta.”
Pietilä halusi Armaksen kautta kertoa Seilistä positiivisen tositarinan. Samaan aikaan Seilin mielisairaalalla on synkkä historia. Se on karujen ihmiskohtalojen näyttämö, mikä on inspiroinut monia taiteilijoitakin.
Pietilä halusi kertoa Armaksen perheen arjesta, joka oli samaan aikaan totta.
Tämä ei tarkoita, etteikö hän tiedostaisi historian synkkiä puolia. Hän on käynyt Seilin mielisairaalassa monta kertaa, kurkistanut ahtaisiin potilashuoneisiin ja miettinyt potilaiden kohtaloita.
– Koen, että niitä on käsitelty runsaasti, ja minun ei tarvitse tehdä sitä.
Älä viivyttele, Pietilä sanoo sukututkimuksesta kiinnostuneille. Hän rohkaisee tapaamaan ja haastattelemaan vanhempia sukupolvia, kun ensikäden tietoa on vielä saatavilla.
Armaksen tarinassa lähteitä on paljon. Maakunta-arkistosta Pietilä löysi tietoa Armaksen opiskeluista ja työurasta. Matti Halosen sukututkimus valotti suvun varhaisimpia vaiheita Suomessa.
Saaristolaisarkeen Pietilä pääsi käsiksi mummunsa kahden veljen muistelmien ja suvun kirjeenvaihdon kautta. Tarina alkoi elää Pietilän mielessä.
Aineistoon perehtyminen ja tarinan jäsentäminen vaativat paljon vaivaa, mutta tietoa löytyi Pietilän mukaan melko helposti. Hänestä on onnekasta, että aineistoa on olemassa paljon.
Pietilän mielestä sukututkimuksen tärkeimpiä arvoja on, että se lisää ymmärrystä.
– Olemme osa sukupolvien ketjua, ja asiat periytyvät usein sukupolvelta toiselle. Tässä voi saada ahaa-elämyksiä, että miksi joku käyttäytyy näin tai mistä joku asia on tullut.
Pietilä on nähnyt arvostelevia katseita suvun naisten valokuvissa sukupolvesta toiseen, eikä hän haluaisi niiden enää periytyvän. Hän itse pyrkii katsomaan lempeästi.
Viime kesänä Pietilä pääsi ensimmäistä kertaa käymään Armaksen kotitalossa Seilissä. Nykyään talo on Visit Seilin kesätyöntekijöiden käytössä. Pietilä katsoi ikkunoista samaa maisemaa kuin Armas aikoinaan.
– Se tuntui hyvältä. Olen ollut Seilissä ensimmäisen kerran vuonna 1972, mennyt sen jälkeen talon ohi monta kertaa ja miettinyt, jospa joskus pääsisin käymään talossa.
Vaikka kirja on valmis, sukututkimus jatkuu tavalla tai toisella. Turun tuomiokirkossa on viisi sukuhautaa Pietilän äidin ja isän puolelta. Häntä kiehtoo ajatus siitä, että hänen sukulaisensa äidin ja isän puolelta ovat seurustelleet Turussa jo 1600-luvulla.
– Minulla on siis eri sukupolkuja, joita voin myös tutkia. Aina löytyy uusia kiinnostavia asioita.
Jutunteossa on käytetty Leena Pietilän omakustannekirjaa Armas Seilistä. Tyytyväisen taloudenhoitajan tarina (2025).
Miten kirkko auttaa sukututkijaa?
Kirkonkirjat ovat sukututkimuksen alkulähde. Ne ovat evankelis-luterilaisten seurakuntien arkistoista ja Kansallisarkistosta löytyviä luetteloita syntyneistä, vihityistä ja kuolleista lisätietoineen.
Suuri osa seurakuntien kirkonkirjoista on digitoitu 1900-luvun alkupuolelle saakka, ja niihin pääsee helposti käsiksi Kansallisarkiston ja Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen verkkopalveluiden kautta.
Alle 100-vuotiaista kirkonkirjoista saa tietoa vain seurakunnilta. Kuolleiden luetteloiden tiedot ovat julkisia, kun on kyse 50 vuotta vanhemmista tiedoista.
Turun alueellisesta keskusrekisteristä löytyy kirkonkirjoja 38 nykyisestä tai entisestä seurakunnasta Varsinais-Suomen alueelta noin vuodesta 1860 alkaen. Tietoja niistä voi pyytää sukututkimustilauslomakkeella. Palvelu on maksullinen.
Jos haluaa tietää jotain hyvin spesifiä tai sulkea jotain pois, se kannattaa ilmoittaa lomakkeen lisätiedoissa, vinkkaa rekisterisihteeri Jutta Eriksson.
– Lomakkeella voi myös rajata tutkimukseen käytettävää aikaa, hän lisää.
Eriksson kehottaa asiakkaita täyttämään tutkittavan henkilön lähtötiedot niin tarkasti kuin mahdollista. Kattavampaa tietoa, kuten asuinkylä ja ammatti, voi tilata vain tutkimuksen kohteena olevasta päähenkilöstä, ei häneen liittyvistä viitehenkilöistä.
Jos haluaa tietoja elossa olevista henkilöistä, sukututkijan pitää liittää tilaukseen selvitys sukututkimusrekisteristä. Näin varmistetaan, että sukututkija noudattaa EU:n tietosuoja-asetusta.
Erikssonin mukaan tietoja suvustaan voi tilata vain lomakkeen kautta. Niitä ei voi tutkia paikan päällä seurakuntien toimitalossa. Hän lisää, että adoptiolapsisuhdetta koskevia tietoja ei luovuteta sukututkimuksiin, jotka laaditaan sata vuotta nuoremmista kirkonkirjoista.
Erikssonin mielestä työ sukututkimustilausten parissa on mielenkiintoista salapoliisityötä.
– Harrastan sukututkimusta itsekin, joten olen unelmaduunissa.
Lisätietoja: turunseurakunnat.fi/info-ja-asiointi/sukututkimus