Olen ollut kovin surullinen, paikoin ahdistunut ja vihainen. Olen tuntenut syyllisyyttä menneestä ja pelkoa tulevaisuudesta. Käytännön säätäminen asumisen, lasten asioiden, rahan ja erobyrokratian kanssa on ollut sanoin kuvaamattoman kuormittavaa. On ollut vaikea nukkua. Elämä on ollut rämpimistä.
Kuitenkin yksi asia tässä ajassa on tuntunut vain ja ainoastaan ihanalta: ystävien kannattelu. Heti eron jälkeen kaverini perustivat whatsapp-ryhmän, johon minä en kuulunut. Sain laittaa yhdelle heistä viestiä, että tarvitsisin tähän aikaan lastenhoitoa tai ruokaa, ja ryhmän jäsenet sopivat, kuka ehtii auttaa minua nyt.
Ystävät (ja perheeni, jotka lasken ystävikseni) ovat hakeneet lapsiani päiväkodista, kutsuneet syömään kymmeniä kertoja, vuokranneet pakun ja auttaneet muutossa, siivonneet kesämökkini ja putsanneet keittiöni kuivakaapit riisihäröistä.
He ovat kuunnelleet paikallaan kiertävää valitustani ja kysyneet, haluanko neuvoja vai empatiaa. Yleensä olen halunnut molempia. He ovat itkeneet kanssani ja tarjonneet mustaa huumoria silloin, kun on sen aika.
Myös tutut ovat tehneet pieniä suloisia tekoja: lääkefirmassa työskentelevä tuttu lähetti ison paketillisen poretabletteja (virtaa aamuihin), kirjanpitäjäni on kysellyt, miten voin ja auttanut raha-asioiden kanssa. Puolitutut ovat halanneet tavallista pidempään kohdatessamme ja toivottaneet empatia silmissään paljon voimia.
Minulla on ollut tavattoman lämmin ja rakastettu olo, samaan aikaan kun on ollut tavattoman synkkä ja paha olo.
Kerroin Instagramissa, miten hyvältä ystävien apu on tuntunut. Ja sain lisää kannattelua osakseni:
“Oih! Tuo on parasta erossa! Ihan voisin yhden vielä rykäistä, niin saisi kokea tuon kannattelun taas”, näyttelijä Sanna Stellan kommentoi.
Välillä mietin, miten “maksan takaisin” tämän kaiken avun ja lämmön, mitä olen ihmisiltä saanut. Mutta sitten mietin, että ehkäpä nämä menee limittäin ja lomittain. Tulee vielä hetki, jolloin minulla on voimia kannatella muita. Sekin tuntuu hyvältä tulevaisuuden ajatukselta.