Sinapin leirikeskuksessa Turun Kakskerrassa käy iloinen puheensorina. Käynnissä on varttuneen väen leiri, ja sinne on selvästi tultu mielellään. Moni kertoo olleensa leirillä monta kertaa.
Joukon leirikonkari on taatusti Alli Piippo. 103-vuotias katariinanseurakuntalainen jaksaa edelleen tulla kotiseurakuntansa kesäleirille.
– Joka vuosi olen näillä ollut. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa, hän naurahtaa.
Piiposta tuntuu kivalta, kun moni leiriläisistä on hänelle tuttu. Hän käy huilaamassa omassa huoneessaan aina, kun siltä tuntuu, ja hakeutuu välillä muiden seuraan.
Leiriruoka on hyvää ja Sinapin henkilökunta tuttua. Hyvä puoli on sekin, että ruokaa ei tarvitse tehdä itse.
– Ja täällä autetaan aina, kun pyytää apua. Tämä on minulle kuin lomaa, hän myhäilee.
Kirkko on ollut läsnä Piipon elämässä aina. Hän muistelee jo pikkutyttönä laulaneensa virsiä äidin kanssa. Piippo harmittelee huonoksi mennyttä kuuloaan. Enää laulaminen ei luonnistu.
– Ei tule oikeita ääniä.
Parillisten viikkojen torstait ovat Piipolle erityisiä. Silloin hän lähtee Hurttivuoren varttuneen väen kerhoon, jota pidetään seurakuntatalolla hänen kotinsa lähellä Pääskyvuoressa.
Kerhossa tavataan tuttuja, jutustellaan ja kahvitellaan. Noin kerran kuussa on ehtoollinen. Kerho pyörii Katariinanseurakunnan vapaaehtoisten voimin. Kerholaiset ovat tulleet Piipolle vuosien varrella hyvin tutuiksi, ja tapaamiset ovat hänelle tärkeitä.
– En nykyään jaksa paljon missään käydä. Kirkkoreissuja en voi enää tehdä. Ne vievät liian pitkään, pitäisi päästä välillä pitkäkseen, hän sanoo.
Piippo on ollut itsekin innokas vapaaehtoinen Katariinanseurakunnassa. Hän kertoo pitäneensä Hurttivuoressa aikoinaan posliinimaalauskerhoa toistakymmentä vuotta.
Hän opetteli taidon turkulaisessa Taidekeitaassa ja kävi siellä kerran viikossa pitämässä taitojaan ajan tasalla myös kerhoa pitäessään. Hurttivuoren kerhossa posliinimaalauksen iloihin vihkiytyi Piipon opastuksella moni muukin.
– Siinä muut ajatukset häipyivät, hän kuvaa harrastuksen mielekkyyttä.
Seurakunnalla oli oma uuni, jossa maalatut posliinit piti polttaa, jotta maalaukset kiinnittyivät pysyvästi. Kerhossa oli niin innokkaita posliinimaalareita, että Piippo kävi polttamassa maalattuja posliineja kahtena päivänä kerhon jälkeen.
– Se oli työlästä hommaa! Lopulta en jaksanut enää pitää kerhoa. Moni oli kiinnostunut kerhoa pitämään, mutta vetäjää ei löytynyt, kun siitä ei maksettu palkkaa.
Alli Piippo asuu edelleen omassa rivitalokodissaan Pääskyvuoressa, mikä on hänelle tärkeää. Jälkikasvua hänellä ei ole, mutta hyvät ystävät käyvät katsomassa. Viralliset asiat, kuten yhtiökokouksissa käynnin, hoitaa veljenpoika.
Leirin jälkeen Piippo aikoo jatkaa elämää samalla tavalla kuin ennenkin. Juoda aamukahvia ja syödä aamupalaa oman kodin terassilla aamuauringossa.
Kysymykseen pitkän iän salaisuudesta hän ei oikein osaa vastata.
– Ihan tavallisesti olen elänyt, hän hymähtää.