Hyvä uutinen on, että miehet ovat huomattavasti naisia aliedustetumpia masennustilastoissa. Paitsi että se saattaa olla huono uutinen, koska miesten kynnys hakea apua mielenterveysongelmiin on yhä korkeampi kuin naisilla. Moni masentunut jää vaille diagnoosia.
Kaikki kyllä tietävät tämän, mutta kuulen siitä keskusteltavan lähinnä tilanteissa, kun joku alkaa puhua naisten kohtaamista ongelmista. Hetki sitten Suomi nousi Euroopan turvattomimmaksi maaksi naisille, ja juuri samalla hetkellä miesten kokema väkivalta alkoi kiinnostaa internetin miesäänekkäimmistöä.
Minkä vuoksi kuulen niin harvoin puhetta miesten ongelmista miesten äänellä muulloin kuin edellä mainitun kaltaisissa tilanteissa?
Kyse ei ole siitä, etteikö olisi olemassa toimijoita, jotka työskentelevät miesten ongelmien ratkomiseksi. Sellaisia ovat esimerkiksi Miehet ry ja Mies+. Ne kuitenkin vetävät puoleensa huomattavasti vähemmän miehiä kuin ongelman mittakaavasta voisi olettaa.
Kyse on ainakin osittain siitä, että avutta pärjääminen nähdään yhä hyveenä, ja siksi edes ongelman tunnustaminen ei välttämättä johda avun hakemiseen. Itsekseen kärsiminen on merkki pärjäämisestä. Ja vaikka tämä ei enää ole yhtä erottamaton osa mieskuvaa kuin ennen muinoin, se on yhä tärkeä osa oikeistolaista ihmiskuvaa ja yhteiskuntakäsitystä. Tällä hetkellä molemmat vieläpä kulkevat käsi kädessä, kun miehet siirtyvät tilastollisesti aina vain oikeammalle.
Seuraava askel miesten hyvinvoinnin puolesta olisi kamppailu yksilökeskeisyyttä vastaan. Kenenkään ei pitäisi joutua pärjäämään täällä yksin. Ja sitä paitsi: kukaan ei myöskään kärsi yksin. Kärsimys aina roiskuu ympäriinsä. Kuitenkin tässä tarvitaan myös miehiä, koska sellaista ei voi auttaa, joka todella uskoo olevansa saari, täydellinen itsestään. Eikä sellainen voi auttaa muita.