Meillä on kotona kaksi isokokoista mutta lempeää skotlanninhirvikoiraa, jotka osaavat aina löytää parhaan tavan olla tiellä. Isosta koostaan huolimatta koiramme kulkevat usein mukana, ja tästä syystä tulen usein katselleeksi maailmaa karvakavereiden näkökulmasta.
Nykyään harvalla tulisi mieleenkään ottaa koiraa mukaan kirkkoon, mutta menneisyydessä asia oli toisin: Keskiajalla ja vielä pitkälle uudelle ajalle sekä seurakuntalaisten koirat että sisään tassutelleet kulkukoirat olivat kirkoissa yleinen näky. Eräs englantilainen pappi valitti 1300-luvulla, että jopa papit tuovat koiriaan mukaan jumalanpalveluksiin. Saksalainen Sebastian Brant puolestaan kuvasi vuonna 1497 ilmestyneessä satiirisessa teoksessaan Narrien laiva pöyhkeileviä ihmisiä, jotka tuovat lemmikkinsä mukaan messuun ja antavat koirien haukun ja metsästyshaukkojen kulkusten kilinän häiritä kirkkolaulua.
Suomesta ei ole keskiajalta tietoa koirien mukanaolosta kirkoissa, mutta näitä on kyllä kuvattu kirkkomaalauksiin: esimerkiksi Nousiaisten kirkossa on viehättävä turnajaisaihe, jossa kaksi vinttikoiraa juoksentelee ritarien rinnalla. 1600-luvulta lähtien koirista on säilynyt myös kirjallisia lähteitä. Turun tuomiokirkossa asui silloin kulkukoiria, joita kutsuttiin kirkkokoiriksi. Ilmeisesti kirkon nelijalkaisiin asukkaisiin suhtauduttiin sallivasti, mutta vuonna 1659 tuomiokapituli tuskasteli kirkkokoirien häiritsevän jumalanpalveluksia haukunnallaan, ja samana vuonna koirat sotkivat piispan rouva Maria Grubbin penkin. Seurakuntalaisten omista koirista ei ole mainintoja, ehkä siksi, ettei niiden katsottu aiheuttavan ongelmia.
Tämä tuntuu kenties kovin kaukaiselta, mutta esimerkiksi Englannissa kasvava määrä kirkkoja toivottaa koirat tervetulleiksi. Suomessakin koirat saavat onneksi nykyään yleisesti liikkua omistajiensa kanssa hautausmailla, vaikka ennen oli toisin. Ehkä seuraavalla koiralenkillä voisikin käydä läheisen haudalla tai tunnelmoimassa vanhalla kirkkomaalla?