Elämä meni kuitenkin toisella tavalla ja nyt hän on totutellut vuoden päivät leskeyteen.
Se ei ole kuitenkaan saanut Puolakkaa jäämään neljän seinän sisään.
– Päätin, etten jää yksin kotiin sormia pyörittelemään, vaan hankin tekemistä ja vapaaehtoistyö on sitä antanut. Otin yhteyttä oman seurakuntani – Tuomiokirkkoseurakunnan – johtavaan diakoniatyöntekijä Raija Eevaan ja siitä se lähti. Töiden keksiminen on ollut kaksisuuntainen tie: osa on tullut seurakunnan aloitteesta, mutta osan olen vähän niin kuin räätälöinyt itselleni, Puolakka kertoo.
Tällä hetkellä hän vetää pariakin niin sanottua ILO-ryhmää. Lyhenne tulee sanoista Ilman lähiomaisia ja se on nimensä mukaisesti tarkoitettu vertaistukiryhmäksi ihmisille, jotka ovat sillä lailla yksin. Lyhenne taas muistuttaa siitä, ettei asian kuitenkaan tarvitse olla ihan kauhean synkkä.
Puolakan vetämät ryhmät ovat eläkeläisille, niitä on kaksi ja kolmas on tarkoitus aloittaa vuodenvaihteessa. Kysyntää siis on.
Puolakka on tehnyt työuransa opettajana ja hänellä on taustaa niin psykologiasta kuin uskontotieteestä, joten hänellä on ammattitaitoa ryhmänvetäjänä. Hänelle itselleen kyseessä ei kuitenkaan ole vertaistuki, sillä hänellä on lähisukulaisia edelleen.
– Mutta yksinäisiä ihmisiä on todella paljon. Voi olla, että läheiset ystävätkin ovat jo kuolleet ja vähät sukulaiset asuvat ties missä. Tämä meidän ryhmämme on aika epämuodollinen keskusteluryhmä, jutellaan kaikenlaisesta arkisesta. Joku kertoo, että on käynyt kuntosalilla, ja toinen kysyy että missä, ja sillä lailla yritämme saada ihmiset ystävystymään.
Ilman omaisia elävien haasteita ei heti edes oikein ymmärrä.
– Viimeksi puhuimme hautapassista. Se on dokumentti, johon voi laittaa toivomuksen, miten hautajaiset tulisi järjestää, mitä virsiä lauletaan ja niin edelleen. Se kuulostaa vähän makaaberiltakin, mutta asia on ihan oikeasti ongelma, kun ei ole ketään, joka ne hautajaiset järjestäisi. Samaan asiaan törmää, kun joutuu vaikka sairaalaan: ihan ensin kysytään, kuka on lähiomainen. Entä kun ei sellaista ole? Puolakka miettii.
Yksi Puolakan vapaaehtoistyö liittyy Yhteisvastuukeräykseen, jonka suunnittelussa hän on mukana niin sanottuna tavisseurakuntalaisena.
– Itselleni Kirkon Ulkomaanapu on ollut aina tärkeä ja olen osallistunut siihen koko aikuisikäni. Kansainvälinen diakonia kiinnostaa minua ja ehdotinkin, että Tuomiokirkkoseurakunnassa voitaisiin perustaa joku ryhmä, joka keskittyisi siihen. Kansainvälinen aspekti voisi näkyä toiminnassa enemmänkin.
Puolakka on niin ikään mukana Nuorekkaissa eläkeläisissä.
– Toki kaikki eläkeläiset ovat tervetulleita mukaan, vaikkei niin nuorekkaaksi itseään tuntisikaan! Kerran kuussa meillä on joku luento, kerran käydään yhdessä omakustannelounaalla ja kerran tehdään joku pikkuvierailu. Se yhdessä syöminen on erityisen mukava juttu, monet meistä nimittäin ovat yksin, leskiä, sinkkuja.
Muuttunut elämäntilanne ei kuitenkaan ollut ainoa syy lähteä mukaan vapaaehtoistyöhön. Puolakalla oli pitkään ollut haaveena olla tavalla tai toisella mukana seurakunnan toiminnassa.
– Mutta kun oli työelämässä ja kello soi aamuisin 5.30, niin ei siinä paljon muuta jaksanut. Nyt tilanne on toinen. Koen että olen suhteellisen terve, joten miksi en tekisi, kun kerran voin! Se rikastuttaa myös omaa elämääni ja päivärytmiäni. On kiva olla avuksi, vaikka pienestikin.
Puolakalla menee vapaaehtoistyöhön muutama päivä viikossa, mutta ajankäyttönsä voi tietenkin päättää itse.
– Minähän olen oikein hakemalla hakenut ja halunnut hommia. Voi tehdä vähemmänkin, vaikka kerran kuussa, jos siltä tuntuu. Sitoutuminen on ihan oma valinta. Kannattaa ottaa yhteyttä seurakuntaan ja kysyä mitä voisi tehdä, kertoa vähän itsestä ja siitä minkälaista työtä haluaisi ja millä lailla voisi sitoutua. Ensimmäinen askel on se tärkein ja usein vaikein.
