Pyhäinpäivänä 31.10. on taas aika muistaa kuolleita lähimmäisiä. Ikinä ei kuitenkaan sovi unohtaa surevia omaisia.
Heille Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän seurakunnilla on tarjota vertaistukea erilaisissa sururyhmissä.
Katariinanseurakunnan diakoniatyöntekijä Päivi Rönnblad toteaa, että seurakuntien sururyhmät on tarkoitettu kaikille sureville, jotka kokevat tarvitsevansa ryhmän apua omassa surutyössään. On leskiryhmiä puolisonsa menettäneille ja on sekasurijaryhmiä, joissa on myös esimerkiksi lapsen tai vanhemman kuolemaa surevia. Kaikki ryhmät on tarkoitettu aikuisille.
Rönnbladin mukaan kaikki surijat ovat tervetulleita, mutta yksi aikakriteeri kuitenkin on: omaisen kuolemasta pitää olla kulunut vähintään puoli vuotta.
Rönnblad kertoo, miksi.
–Kokemus on osoittanut, että ihminen ei ole ihan tuoreeltaan vielä valmis käsittelemään suruaan. Muut sururyhmäläiset kuitenkin odottavat, että ryhmässä puhutaan asioista. Jos omaisen kuolemasta on vasta hyvin vähän aikaa, niin ihminen on silloin vielä itkuherkkä eikä hän kykene vielä kuuntelemaan, kun muut puhuvat omasta surustaan, Rönnblad toteaa.
Seurakuntayhtymän yhteyshenkilö sururyhmistä kiinnostuneille on vastaanottosihteeri Katja Koskinen (puh. 0403417249, sähköposti katja.koskinen@evl.fi). Hänelle voi ilmoittaa halustaan osallistua sururyhmään.
Irmeli Sulosen äiti Aino Överfors kuoli joulukuussa 2021 ja hänen miehensä Reijo Sulonen menehtyi neljä kuukautta myöhemmin huhtikuussa 2022. Kohdannut suru sai mielen tuntumaan niin raskaalta, että Sulonen päätti hakeutua Katariinanseurakunnan sekasurijaryhmään.
Hän huomasi Liljasta sururyhmäilmoituksen, soitti siinä olleeseen puhelinnumeroon ja ilmoittautui mukaan.
–Olen ollut aiemminkin vertaisryhmissä muista syistä. Olen kokenut sen hyväksi tavaksi käsitellä asioita. Tiesin, että saisin sururyhmästä tietoa ja työkaluja suruni työstämiseen ja tietenkin myös lievennystä suruuni, Sulonen perustelee mukaan lähtöä.
Sulosen sururyhmä kokoontui kahdeksan kertaa marraskuusta 2022 maaliskuuhun 2023. Joka kerralla oli eri teema. Ensimmäisellä kerralla tutustuttiin muihin ja kerrottiin, ketä minä kaipaan. Toisella kerralla teemana oli tunteet, joita omaan suruun liittyy. Yhdellä käynnillä sai ottaa mukaan suremansa ihmisen valokuvan ja käydä läpi muistojaan hänestä. Viimeisillä kokoontumisilla käännettiin jo katsetta tulevaisuuteen ja toivoon, jotta surija pääsisi surustaan eteenpäin elämässä.
–Ne kokoontumiset olivat ihan oikeasti hyviä. Siellä oli helppo puhua, koska muut olivat kokeneet saman, Sulonen kehuu.
Sururyhmän kylkeen ei voi lyödä tuotetakuuta, että täältä saat ystävän loppuelämäksesi, mutta hyvällä tuurilla niin voi käydä.
Esimerkiksi Irmeli Sulonen oli niin onnekas. Hän kehuu muutenkin omaa nelihenkistä sururyhmäänsä.
–Me neljä järjestimme vielä sururyhmäkokoontumisten jälkeenkin yhteisiä kokoontumisia toista vuotta. Siitä ryhmästä jäi minulle yksi hyvä ystävä, josta tuli pysyvä. Hänen kanssaan on niin helppo puhua, kun kumpikin tietää, mistä puhutaan. Surusta puhuminen on toki vähentynyt, mutta siitä voi rohkeasti puhua, jos siltä tuntuu, Sulonen kertoo.
Sulonen menee mietteliääksi, kun häneltä kysyy, keille sururyhmät sopivat ja keille eivät.
Sulonen ei osaa oikein sanoittaa, keille ne eivät sopisi. Hän arvelee, että kyllä ihminen sen sitten itse tietää, jos konsepti on itselle yksinkertaisesti väärä.
–Mutta ainakin minä suosittelen sururyhmiä kaikille. Tiedän ihmisiä, joiden on vaikeaa puhua surustaan, mutta kaikille voin ryhmiä suositella. Se auttaa siinä, ettei suru jää patoumaksi sisälle ja että pääsee elämässään eteenpäin. Suruhan ei katoa, mutta se muuttuu kaipuuksi eikä ole enää niin musertava kuin alussa.
–Meidän sururyhmässämme kaikki neljä oli sitä mieltä, että ryhmästä oli apua. Kyllä se puhuminen vaan auttaa, ei siitä pääse mihinkään, Sulonen tietää.