Ja nyt on minun vuoroni sanoa, että edellisten repliikkien yhteenlasketusta summasta päästään ehkä jonkinlaiseen osatotuuteen asiasta.
Kuvitellaan maailma, jossa ei ole lainkaan portaita ja fyysisiä töitä on vähän.
Tässä maailmassa on varmasti polviongelmaisia, mutta suurin osa heistä pärjää kohtalaisesti. Välillä valittava polvi ei olennaisesti rajoita heidän mahdollisuuttaan osallistua maailman menoihin. Parin vuosikymmenen aikana maailma kuitenkin muuttuu. Se on nyt täynnä portaita ja lähes kaikki työt vaativat asioiden kantamista. Polviongelmatilastot lähtevät nousuun jo siitä, että polvikipu alkaa rajoittaa elämän mahdollisuuksia. Samaan aikaan lisääntynyt (ja pitkälti väistämätön) polvirasitus pahentaa kipuja. Sellaisetkin, jotka olisivat toisessa maailmassa saattaneet voida elää koko elämänsä tietämättä heikoista polvisiteistään, varaavat nyt aikoja paikallisiin terveyskeskuksiin.
Tämä on tapahtumassa ADHD-ihmisille. Maailma on yhä enemmän multitaskaamisen, hektisyyden ja loputtomien informaatiovirtojen pieksemä. Raja työn ja vapaa-ajan välillä sulaa. Burnout on sukupolvikokemus. Kaikki piippaa ja vaatii huomiota. Onko ihmekään, että myös tuiki tavalliset ihmiset alkavat tosissaan pohtia, onko heillä ADHD, kun on vaikeaa keskittyä ja muistaa asioita loputtomassa ärsykkeiden jytkeessä. Ja töissä sanotaan, että täytyisi tästä vielä tehostaa.
Tämä ei ole kysymys siitä, miten ADHD-ihmiset saataisiin pysymään elämän vaatimuksissa kiinni. ADHD-ihmiset burnoutteineen ovat niitä ensimmäisiä sulakkeita, jotka napsuvat virran hitaasti noustessa kestämättömiin mittoihin koko yhteiskunnassa.