Turun Tuomiokapitulin asiantuntija Timo Heleniuksen tuore väitöskirja liikkuu niin filosofian, teologian kuin uskonnonfilosofian tantereilla, eikä ole maallikolle ihan helppo rasti. Mutta siinä kuitenkin käsitellään asioita, jotka ovat jollain tasolla tuttuja kaikille ihmisille. Yksi niistä on synnin olemus, jonka Helenius tosin ajattelee vähän toisin kuin yleensä.
– Syntihän on nykyaikana koko lailla banalisoitu, se on sellaista Erika Vikmanin Syntisten pöytää tai mitä milloinkin, aina kuitenkin niin, että synti on joku yksittäinen teko. Mutta synti ei ensisijaisesti ole teko, vaikka toki nämä synneiksi yleisesti sanotut asiat voivat olla seurausta tästä ensisijaisemmasta synnin määritelmästä, Helenius sanoo.
Se ensisijaisempi synnin määritelmä liittyy vanhaan uskonnolliseen perusongelmaan.
Miksi on niin, että kun ensin oli luominen ja sitten jotain meni pahasti vikaan ja tarvittiin pelastus, joka saatiin, niin siitä huolimatta asiat eivät tunnu olevan lainkaan täydellisesti? Ihmiset ovat edelleen ahdistuneita ja rauhattomia, jotenkin hukassa. Tämä on asia, jota muun muassa Paavali, Augustinus ja Luther kaikki käsittelivät.
– Eli että kun ihmiskunta on pelastettu, niin miksi näivertävä kokemus omasta elämästä säilyy? Jos kerran armo koskettaa, niin silloinhan kaiken pitäisi olla auvoisaa ja hyvin. Luther esimerkiksi selittää asiaa lanseeraamalla ”Uuden Aatamin”, joka oli Jeesus. Eli sitä kautta pikkuhiljaa siirrymme kohti uutta paratiisin aikaa. Mutta se siirtyminen on vasta käynnissä ja siksi vanha Aatamikin vaikuttaa siellä taustalla. Augustinus on kutakuinkin samoilla linjoilla perisyntinsä kanssa, Helenius selittää.
Synti on tällöin ikään kuin ihmiseen koodattu asia, peruskokemus, jota ei edes voi päästä pakoon. Ihminen on vieraantunut paitsi Jumalasta myös itsestään, eikä voi koskaan tavoittaa syvintä itseyttään. Hän joutuu aina katsomaan itseään ikään kuin ulkopuolelta, kielen tai kulttuurin rakenteiden läpi, jotka lähtökohtaisesti vieraannuttavat. Tämä on asia, josta filosofian puolella ovat puhuneet myös esimerkiksi eksistentialistit ja vaikkapa Kant.
Tämän perustavaa laatua olevan hukassa olemisen kautta voi kuitenkin yrittää ymmärtää sitä, miksi aina on pakko tavoitella jotain, miksi mikään ei riitä, vaikka kaikki olisi hyvin. Teologian vastaus on lopettaa tuhoon tuomittu itseen käpertyminen ja kääntyä Jumalaa kohti.
Hyvät uutiset ovat, että tämänkaltaisesta synnin määrittelystä on iloa ihan arjessa:
– Synti näin ymmärrettynä on myös suuri tasa-arvoistaja. Kun käsittää että ihmisen kokemus ja sen ennakkoehdot ovat väistämättä sellaiset, jotka johtavat rimpuiluun, niin se antaa mahdollisuuden suhtautua muihin ihmisiin lempeämmin ja avoimemmin. Sama taakka on kaikkien niskassa. Jokainen kamppailee omassa elämässään. Se on itse asiassa aika terapeuttinenkin näkökulma, Helenius sanoo.
Väitöskirja ”Capable of Falling : A Phenomenological Reading with Ricoeur of Augustine’s Notion of Concupiscence” löytyy osoitteesta: https://www.doria.fi/handle/10024/194200
