”Istuin siellä salaisuuteni päällä kuin kultamunia muniva kana.”
Roosa Mistola oli aina tiennyt haluavansa lapsen.
Toissasyksynä aika tuntui oikealta ja elämäntilanne turvalliselta. Hän päätti puolisonsa Juhani Mistolan kanssa antaa uudelle perheenjäsenelle mahdollisuuden.
Hämmästys oli suuri, kun Roosa tuli raskaaksi alle parissa kuukaudessa. Hän oli jo 35-vuotias, ja pariskunta oli valmistautunut pitkään yrittämiseen.
Päällimmäinen tunne oli onnellinen innostus. Roosa meni salaisuutensa kanssa työhaastatteluun. Mielessä oli ihan jotain muuta kuin seuraava urakäänne.
– Ajattelin, että ihan sama, saanko tämän työpaikan, nyt on käsillä isompia asioita.
Kolmen viikon päästä alkoi kova raskauspahoinvointi. Tämä kuuluu asiaan, Roosa ajatteli.
”Kyllä nuori ihminen tällaisen rasituksen kestää.”
Seuraavina kuukausina pahoinvointi piirsi arjelle raamit. Päivällä Roosa saattoi saada jotain syödyksi, mutta yöhön mennessä hän oksensi aina. Pahoinvointilääkkeistä ei ollut apua.
Roosa tunsi itsensä aaveeksi. Hän laihtui raskautensa aikana 10 kiloa ja raskausvaatteet roikkuivat päällä. Kun lamaannuttava pahoinvointi jatkui ja jatkui, ystävät patistivat hänet lääkäriin.
Hänellä diagnosoitiin hyperemeesi, raskauspahoinvoinnin vaikein muoto. Avunsaanti oli vaikeaa. Päivystyslääkäri uskoi Roosan kestävän rasituksen. Päivystyksessä häntä ei suostuttu laittamaan tiputukseen, koska se helpottaisi oloa vain hetken.
– Mietin, että olisiko se niin paha asia, jos minulla olisi hetken hyvä olo.
Monen hoitomutkan ja uuden pahoinvointilääkkeen myötä oksennus ei enää tullut ihan joka päivä. Sitten kuukausien heikko vointi laukaisi raskaudenaikaisen masennuksen.
Psykiatrian päivystyksessä Roosalle entuudestaan tuttu lääkäri suositteli hänelle kahden viikon osastohoitoa psykiatrisessa sairaalassa. Käänne ei tullut täytenä yllätyksenä, koska Roosalla on ykköstyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Hän on ollut osastohoidossa sairautensa takia kaksi kertaa aikaisemminkin. Hän oli arvellut palaavansa osastolle vielä joskus. Oli järkyttävää, että takapakki tuli jo ennen lapsen syntymää.
– Siitä tuli täysin epäonnistunut olo.
”Olin toivonut rauhallista, herkkää, ihanaa alatiesynnytystä, paria päivää sairaalassa ja valmista kotia.”
Psykiatrisen sairaalan hoitojaksosta oli kulunut alle kuukausi, kun Roosa heräsi kotona lapsivesien menoon. Aivan liian aikaisin, hän mietti kauhuissaan. Raskaus oli viikolla 33.
Majakkasairaalassa selvisi, että sikiöllä on kaikki hyvin. Synnytys ei ollut vielä käynnistynyt. Roosa jäi raskauden seurantaosastolle.
Mistoloille kerrottiin, mitä tarkoittaa, jos vauva syntyy keskosena. Roosa sai antibioottia suoneen tulehduksia estämään ja kortisonipiikit vauvan keuhkoja vahvistamaan. Kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuu seuraavaksi. Roosaa ahdisti.
– Epätietoisuus oli pahinta.
Viiden päivän päästä lääkäri päätti, että vauvan olisi turvallisinta syntyä heti. Synnytys käynnistettiin lääkkein, koska Roosa oli toivonut alatiesynnytystä. Aluksi homma eteni suunnitelmien mukaan.
Kun vauva halusi itsepintaisesti tulla maailmaan varpaat edellä, lääkäri päätti sektiosta eli keisarinleikkauksesta. Vauva syntyi 20 minuutissa.
”Muistan sen pienen violetin, aivan hiljaisen nyytin, joka katsoi minua suuret silmät avonaisina.”
Juhannuslapsi Melissa oli syntyessään ihan hiljaa. Roosa sai suukottaa pikkuruista esikoistaan, joka vietiin isänsä kanssa vastasyntyneiden teho-osastolle.
Seuraavana päivänä tuore äiti sai Melissan ensimmäisen kerran syliinsä. Vauva oli letkujen ja johtojen peitossa, mutta hengitti itse ja voi hyvin.
– Hän oli pienin vauva, jota olen koskaan pitänyt sylissä, 2370 grammaa.
Vasta hetki sitten Roosa oli miettinyt psykiatrisella osastolla, ettei osaa ajatella aikaa synnytyksen jälkeen. Sitten Melissa tuli maailmaan pikakelauksella. Siinä oli paljon käsitettävää.
– Tunteet olivat tosi pinnassa ja itkin paljon.
Aluksi vauvaa sai ottaa kenguruhoitoon syliin kerran päivässä, kolmeksi tunniksi kerrallaan. Vaikeinta oli Roosan mielestä se, kun vauvan piti nukkua lämpöpatjan päällä omassa sängyssään, kaukana vanhemmistaan.
Viikko Melissan syntymän jälkeen Roosalle nousi kuume ja hän joutui lähtemään yöksi kotiin. Oli raastavaa olla Melissasta erossa.
– Minulle sanottiin, että saat soittaa tänne vaikka kymmenen kertaa yön aikana, jos sinusta tuntuu siltä. Soitinkin tosi monta kertaa.
Seuraavana päivänä Roosan vaiva paljastui kohtutulehdukseksi, ja hän sai palata sairaalaan.
”Perhetyöntekijämme sanoi, että olemme selvinneet monesta kamalan raskaasta asiasta. Halusin halata häntä.”
Mistolat viettivät vanhemmuuden ensiviikot Majakkasairaalan vastasyntyneiden teho-osastolla. Happiviikset, nenämahaletku ja lämpöpatja tukivat Melissan alkutaivalta. Keskosuuteen kuuluvat hengityskatkokset huolettivat tuoreita vanhempia.
Roosa toipui leikkauksesta ja eli tunteiden vuoristorataa. Päällimmäisenä oli murhe Melissasta, vaikka pikkuinen voi koko ajan hyvin. Roosan suruksi imetys epäonnistui, vaikka hän yritti kaikkensa.
Vaikka ensimmäiset viikot eivät kuluneet iho vasten ihoa, Roosa koki heti vahvaa tunneyhteyttä Melissaan. Kun vauvan pipo tippui, Roosan äiti totesi, että ”laita sinä tuo pipo, kun minä en osaa”.
– Mietin, että ”ai minäkö osaan?”. Se oli jotenkin ihana hetki, Roosa sanoo.
Mistolat saivat paljon tukea. Keskolan henkilökunta neuvoi keskosvauvan hoidossa. Lastensuojelun ja lastenpsykiatrian ammattilaisten kanssa pariskunta pui kuljettua matkaa ja valmistautui arkeen.
Parin viikon jälkeen Mistolat hoitivat esikoistaan sairaalassa itsenäisesti. Se tuntui hyvältä.
Melissa oli koko ajan vahvempi, ja pikkuhiljaa hoitovälineistä päästiin eroon. Reilut neljä viikkoa Melissan syntymän jälkeen he pääsivät kotiin.
”Vauvamme on ihana. Hän kujertelee ja hymyilee, huutaa samalla, kun pieree, ja haluaa olla paljon sylissä (se on ajoittain myös raskasta).”
Viime elokuu oli kuherruskuukasi vauvan kanssa.
Mistolat vuokrasivat mökin Vepsän saaresta, kävivät laivalla ja hengailivat paljon puistoissa.
– Oli hirveä vajaus tehdä kaikkea kivaa, Roosa sanoo.
Vihdoin asiat sujuivat hyvin, ja vauva-arki asettui uomiinsa. Vauvanhoidossa Mistolat olivat rutinoituneita.
– Jos Melissa olisi syntynyt täysiaikaisena ja olisimme päässeet sairaalasta kotiin parin päivän jälkeen, olisimme olleet paljon epävarmempia vanhempia, Roosa miettii.
Ristiäiset pidettiin Katariinan pappilassa. Kasteessa tulokas sai nimekseen Melissa Tove Tuulikki. Juhani soitti ja lauloi esikoiselleen omatekemänsä laulun sekä Antti Aution Norja-kappaleen.
”Selittämätön onnen tunne / valtasi huoneen ja sytytti kaupungin.” Norja-laulun sanat olivat soineet Roosan päässä pitkään Melissan syntymän jälkeen.
”Viisi viikkoa sairaalassa oli painajaisuni, jonka muisto haipuu vähitellen, mutta sen tunto jää kummittelemaan.”
Vaikka lopulta kävi hyvin, Melissan keskosuus on edelleen kipeä asia Roosalle. Mikään ei ole niin hirveää, kuin pelätä oman lapsensa terveyden puolesta vastasyntyneiden teho-osastolla.
Roosa kuvaa tapahtumaa ydinmuistoksi, elämää muokkaavaksi identiteettikysymykseksi. Mistolat ovat Keskosperheiden Kevyt ry:n jäseniä ja lahjoittavat rahaa Elämä Lapselle -konserttien yhteydessä.
– Olen kiitollinen Majakkasairaalan henkilökunnalle, joka piti meistä tosi hyvää huolta, Roosa sanoo.
Läheisten konkreettinen tuki oli hänestä arvokasta. He toivat sairaalaan ruokaa, karkkia ja muita tuliaisia ja halusivat elää mukana Mistoloiden elämän mullistaneissa tapahtumissa.
– Ihmiset halusivat kuunnella, kun käyn uudelleen ja uudelleen läpi sitä, mitä meille on käynyt.
Ikäviäkin reaktioita tuli. Kun Roosa jakoi kokemuksiaan somessa, hän sai viestejä, joissa kerrottiin paljon hurjempia keskostarinoita. Hän koki paineita olla kiitollinen siitä, ettei heille käynyt niin pahasti.
– Se tuntui tosi raskaalta. En minä ole kiitollinen siitä, että meille kävi näin.
”Kaikki on kamalan tavallista, juuri niin kuin aina halusin.”
Nyt yhdeksänkuisen Melissan katse on tarkkaavainen, kun hän kujertaa äitinsä sylissä. Tämän tästä pienet kasvot syttyvät keimailevaan virneeseen.
– Minusta tuntuu, että olemme saaneet hyvitystä, kun hän nukkuu ja syö hyvin ja on niin aurinkoinen, Roosa hymyilee.
Kaiken myllerryksen jälkeen hän osaa arvostaa ihan tavallista lapsiperhearkea, jossa suurin dramatiikka liittyy hampaiden puhkeamiseen. Jo viime jouluna Melissan todettiin kehittyvän niin hyvin, ettei ylimääräisiä kontrolleja tarvita.
Edelleen läheisten tuki on tärkeää. Melissan isoäidit ovat usein arjen apuna. Lisäksi Mistoloilla on 20 ihmisen Whatsapp-ryhmä, jonne voi huikata, jos kaipaa apua tai aikuista seuraa.
– Se on ollut tosi hyvä. On paljon matalampi kynnys pistää viestiä, että pääsisikö joku, kuin pistää yksityisviestiä jollekin, että pääsisitkö sinä, Roosa sanoo.
”Minä saatan sekoilla, itkeä, kiukutella ja olla lapsellinen, silti rakkaus pysyy.”
Vanhemmiksi tuleminen on ollut rankka testi Mistoloiden parisuhteelle. Roosasta on tärkeää, että lapsi oli yhteinen, harkittu päätös.
Hän arvostaa sitä, miten Juhani on kannatellut vaikeissa paikoissa. Yhdessä heistä on kasvanut tasaveroiset vanhemmat. Dramaattisista vaiheista on juteltu paljon.
– Silti tuntuu, että Juhanin tunteet ovat jääneet vähän taustalle. Hän sanoi pelänneensä, että lähteekö hän kotiin kahden uurnan kanssa, kun minua leikattiin sairaalassa.
Suurena onnistumisena Roosa pitää sitä, että he uskaltavat mennä ja tehdä asioita Melissan kanssa. Kevään kohokohta on matka Italiaan.
Roosa on helpottunut, ettei hänen omassa sairaudessaan ole tullut Melissan synnyttyä takapakkia. Hän toivoisi, että mielen sairauksiin voitaisiin suhtautua osana arkea.
Ihan tavallinen lapsiperhearki tuntuu Roosa ja Juhani Mistolasta ihanalta. Dramaattisten vaiheiden jälkeen he kokevat saaneensa hyvitystä, kun Melissa on aurinkoinen ja rauhallinen vauva.
Hän kuuli kerran perheestä, jossa äidillä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Perheessä oli ihan normaalia, että äiti menee välillä sairaalaan hoitamaan itseään.
– Se oli minusta hirveän lohdullista. Ei tarvitse ajatella, että ai kamalaa, nyt sinun sairautesi oireilee, vaan se voi olla osa elämää.
Jutun lainaukset ovat Roosa Mistolan Substack- ja Kurtturuusu-blogeista. Äitienpäivää vietetään 10.5.2026.