Tuomiokirkko meni remonttiin ja sen seurauksena myös Tuomiokirkkomuseo sulki ovensa hyväksi toviksi. Mutta ei hätää! Kivenheiton päästä Tuomiokirkolta löytyy kutakuinkin yhtä vanhaa kaupunkikerrostumaa kuin itse kirkko ja siellä sattuu nykyään vieläpä olemaan museo!
Niinpä osa Tuomiokirkkomuseon esineistöstä lähtee lainaan Aboa Vetukseen, jossa niitä voi käydä ihailemassa uudessa näyttelyssä ainakin vuoteen 2027 saakka.
Amanuenssi Maria Carpelan Aboa Vetuksesta kertoo, että näyttelyn ideana on yhdistää Tuomiokirkon aarteita kaupungin ja etenkin museon alueella asuneisiin ihmisiin.
– Yksi esineistä on jopa sellainen, jonka on lahjoittanut 1700-luvun lopulla Barthold Festing, joka asui nykymuseon paikalla. Kolehtihaavi tulee vieläpä esille täsmälleen hänen talonsa kohdalle. Siinä on konkretiaa kerrakseen!
Aboa Vetus sijaitsee vanhan Luostarikorttelin alueella. Nimensä kortteli on saanut Kaskenmäessä aikanaan sijainneelta luostarilta, joka purettiin Kustaa Vaasan aikaan. Alue oli aivan Turun ydintä ja siksi siellä asuivat kaikki silmäätekevät. Talotkin olivat viimeistään 1400-luvulta lähtien oikein kivestä rakennettuja.
Kortteli sijaitsi suurin piirtein nykyisen Katedralskolanin luota Mantun grillin tienoille (sitä ei vielä silloin tosin ollut). Niillä nurkilla asui muun muassa Wittfoothin mahtisuvun jäseniä sekä luultavasti myös esimerkiksi Christina Brahe ja Christina Horn.
– Ja ihan täsmälleen nykymuseonkin alueella on myös asunut monia varakaita ihmisiä, jotka ovat tehneet lahjoituksia Tuomiokirkolle. Näyttelyssä sitten kerrotaan myös näistä ihmisistä, eli kyse ei ole pelkästään esineistä, Carpelan kertoo.
Asukkaista ei ole pula, sillä museon paikalla ollut ensimmäinen kivitalo on 1300-luvun lopulta. Ja ennen kivitaloja on ollut puutaloja – aina siitä saakka kun Turku on ollut olemassa.
Näyttely tulee museon kappeliin ja sen ulkopuolelle. Kappeli sinänsä ei ihan pärjää Tuomiokirkolle ikäkisassa, sillä se on vihitty käyttöön 2001. Mutta se toisaalta sijaitsee keskiaikaisessa kellarissa, joka on 1400-luvun puolivälistä.
Kyseisen kellarin yläpuolella on ehtinyt olla useampikin talo – talot katoavat, kellarit pysyvät. Esimerkiksi palon aikaan siinä oli Turun vanha tupakkatehdas ja palon jälkeen ensin Auran Kylpylaitos ja sitten taas tupakkatehdas hetken, kunnes Rettigin palatsi rakennettiin 1928.
Tuomiokirkosta lainatuista esineistä täytyy tietenkin mainita Ejbyn kalkki, jolla on vaiherikas historia. Inhat tanskalaiset ryöstivät sen 1509 Otto Rudin johdolla. Ryöstelyn tarkemman kuvauksen voi lukea Mika Waltarin teoksesta Mikael Karvajalka. Tanskalaiset kuitenkin tulivat reilun neljänsadan vuoden itsetutkiskelun jälkeen siihen tulokseen, että ryöstö oli väärin ja palauttivat kalkin Turkuun.
Eli Ejbyn kalkki ei sinänsä liity Aboa Vetuksen huudeihin millään lailla. Ylipäänsä näyttelyn keskiaikaiset esineet ovat sellaisia, jotka ovat yleensä tulleet muualta. Esimerkiksi ehtoollisesineet, sekä hieno Pyhän Annan puuveistos.
– Mutta sitten kun tullaan 1600- ja 1700-luvulle, esineet liittyvät kaupunkikulttuuriin, Carpelan sanoo.
Näyttely myös esittelee ja kenties herättää pohtimaan sitä, kuinka keskeinen asia kirkko keskiajan ja uuden ajan alun ihmisille oli.
Näyttelyssä esillä olevalla Ejbyn kalkilla on jännittävä historia.
– Kirkko oli hyvin konkreettista ja jokapäiväistä ihmisten elämässä ja siellä saatettiin käydä päivittäin. Se oli tietenkin myös rahvaalle upea paikka, jossa näki värjättyä lasia ja maalauksia sekä patsaita, joita oli mukava katsella, kun ei saarnasta mitään ymmärtänyt. Varakas väki puolestaan vaikutti kirkkoon monin tavoin, he lahjoittivat esineitä ja rahaa – etenkin palojen jälkeen, kirkkohan on palannut monta kertaa, Carpelan muistuttaa.
Keskiajalla Tuomiokirkossa oli myös lukuisia pyhimysalttareita – melkein joka porukalle omansa ja niillä myös visiteerattiin ahkerasti. Kun sitten pyhimyskultti väistyi, alttarisyvennykset jäivät tyhjänpantiksi ja niitä ryhdyttiin myymään hautakammioiksi. Näin kirkko sai rahaa ja ylimystö näkyvyyttä kuten nykyään kutsuttaisiin. Mutta näkyvyyden lisäksi tietenkin oli toiveena, että saisi kuoltuaan olla lähempänä Jumalaa ja taivasta.
– Mitä parempi paikka kirkossa, sitä suorempi yhteys taivaaseen. Wittfothien hautapaikka esimerkiksi on pääkuorin alla, mikä on ihan crème de la crème. Mutta kyllä he sitten paljon kirkolle lahjoittivatkin, joten pieni kuolemanjälkeinen etu oli enemmän kuin paikallaan, Carpelan sanoo.