Viimeistään viidenkymmenen vuoden iässä tajuaa olevansa keski-ikäinen. Sen tiedostaminen, että elämää on todennäköisesti edessä vähemmän kuin takana, tekee kipeää. Samanaikaisesti puolen vuosisadan virstanpylvään saavuttaminen johtaa kuin luonnostaan tarkastelemaan sitä, miten haluaa käyttää jäljellä olevan aikansa.
Työelämän puolella pohdintaa on aiheuttanut Tuomiokirkon peruskorjauksen aikainen toiminta. Alkuun tuntui vaikealta edes miettiä, miten kansallispyhäkön jumalanpalveluksia voisi ylipäätään siirtää johonkin täysin erilaiseen tilaan. Pikkuhiljaa uhat ovat kuitenkin muuttuneet mahdollisuuksiksi omassa ajattelussa. Se mikä ei ole mahdollista Tuomiokirkossa, voikin ehkä olla mahdollista jossain muualla.
Ihmisellä on läpi elämän vaara lukittautua siihen, mikä on tuttua ja turvallista. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Jumiutumalla rutiineihin sulkee kuitenkin oven kaikilta niiltä uusilta mahdollisuuksilta, joita Jumalan luoma maailma meille päivästä toiseen tarjoaa.
Joku on hommannut 50-vuotispäivälahjaksi itselleen moottoripyörän. Minä puolestani hankin kunnon sulkapallomailat ja sulkapalloja sekä uudet sisäpelikengät. Tämä olisi jäänyt tekemättä, jos en olisi pysähtynyt miettimään elämääni syntymäpäivän lähestyessä.
Samoin olisivat jääneet työpaikalla uudet suunnitelmat tekemättä ilman Tuomiokirkon peruskorjausta. Ovien sulkeutuminen pakotti miettimään asiat toisella tavalla.
Pakko on paras konsultti. Usein vasta pakkotilanne auttaa näkemään ne uudet mahdollisuudet, jotka ovat koko ajan olleet silmiemme edessä, mutta joita emme ole huomanneet.
Rakastetussa Siionin virressä Sävyisä paimenemme veisataan: Vie meidän korkealle / vuorelle Siionin / katsomaan avaralle / ja silmin avoimin. Tätä asennetta ihminen tarvitsee läpi elämän.
Katsomaan avaralle ja silmin avoimin
Helmikuussa 2026 tapahtui kaksi omaan elämääni vaikuttanutta asiaa: täytin 50 vuotta ja Turun tuomiokirkon ovet sulkeutuivat peruskorjaukseen.