Suomalaiset naiset eivät varmasti tienneet tällaisen olevan edes mahdollista.
Vierailua ei ole takana vielä edes viittätoista minuuttia, kun vastapäätä istuvista neljästä karskinnäköisestä suomalaisesta miehestä jokainen on jo oma-aloitteisesti kertonut ventovieraalle elämänsä kipeimmästä menetyksestä: siitä, kuinka hänen lapsensa kuoli ja kuinka hän isänä käsitteli suruaan.
Äijäporukassa näin syvälle menevä avoimuus heittää melkein hämmästyksestä selälleen.
Tällaisia ihmeitä tehdään Turun kriisikeskuksen ja Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän järjestämässä, 3–4 kertaa vuodessa kokoontuvassa läheisen menettäneiden miesten tukiryhmässä. Ryhmä perustettiin vuonna 2019. Se perustettiin, koska Turun kriisikeskuksen jo parinkymmenen vuoden ajan järjestämissä lapsensa menettäneiden illassa oli käynyt aina lähes pelkästään naisia.
–Aloimme miettiä, että pitäisikö miehille olla oma porukka, kertoo seurakuntayhtymän johtava sairaalapappi Tatu Kuoppala.
Kuoppala ei ole ryhmässä mukana pelkästään kirkon edustajana. Hän on samalla itsekin menetyksen kokenut mies, jonka 9-vuotias poika kuoli sairauteen vuonna 2006.
Kimmo Terho menetti poikansa vuonna 2009. Hän kertoo olevansa ensimmäinen mies, joka aikanaan aloitti Turun kriisikeskuksessa vertaistukijana lapsensa menettäneille. Niinpä Terholla on perspektiiviä sanoa, että tämänkaltaiset tukimuodot, ja sosiaalitoimi ylipäänsä, on perinteisesti ollut Suomessa tukea naiselta naiselle.
–Naiset osaavat ja kehtaavat hakea apua. Miehet menevät hakkaamaan suruunsa motillisen halkoja tai juovat pullon kossua, Terho sanoittaa.
Läheisen menettäneiden miesten ryhmä rikkoo perinteistä asetelmaa. Turun seudun TST ry:n tiloissa kokoontuvalla ryhmällä on noin parinkymmenen miehen rinki vakiokävijöitä, joista jokaiselta on kuollut joko lapsi tai puoliso. Terhon ja Kuoppalan mukaan ryhmässä on sittemmin moneen kertaan todistettu, että suomalainen mies ymmärtää yhdessäolon olevan tärkeää ja osaa puhua kipeistä asioista, kunhan ympäristö on oikea.
Kokoontumiset ovat osittain hauskaa yhdessäoloa vaikkapa frisbeegolfin tai tikkaturnauksen merkeissä, mutta niissä myös oikeasti puhutaan omasta menetyksestä ja käsitellään omaa surua ihan itkuun asti.
Terhon mukaan ulkopuoliset eivät ikinä uskoisi, kuinka rohkeasti ryhmässä käyvät miehet avautuvat. Hän nostaa esimerkiksi illan, jolloin ryhmässä järjestettiin istunto Elämäni biisi -teemalla.
–Jokainen toi ja soitti biisin, joka liittyi hänen omaan menetykseensä. Ja kertoi siihen liittyvän tarinan. Kyllä se sai viisitoista miestä parkumaan ihan joka tarinan kohdalla, Terho kertoo.
Vesa Mäki ja Vesa Myllymäki työstävät kohtalotovereidensa ryhmässä vielä varsin tuoretta menetystä. Myllymäki menetti lapsen toukokuussa 2023 ja Mäki heinäkuussa 2023.
Kumpikin myöntää, että kynnys tulla ryhmään ensimmäisen kerran oli todella korkea. Heti alusta lähtien kumpikin kuitenkin myös koki siitä olevan itselleen apua, että omaa menetystä ja surua sai käydä läpi saman tuskan läpikäyneiden miesten kanssa.
–Tässä ryhmässä avaudutaan niin syvällisesti ja rehellisesti, ettei kukaan meistä ole varmaan omille kavereilleenkaan koskaan avautunut niin paljon. Korkea oli kynnys tulla, mutta suosittelen kyllä kaikille miehille, että kannattaa tulla kokeilemaan. Ei tämä kaikille ole hyvä surutyön muoto, mutta kannattaa kokeilla, Mäki kannustaa.