Hautausmaiden tuhansista hiljaisista kulkijoista yksi tekee rakkailleen palvelusta kuoleman rajan yli. Toinen tulee muistojensa vuoksi, jotta ne jälleen saisivat kirkastua. Kolmas elämään suruaan läpi. Neljäs hakemaan yhteyttä heihin, jotka ovat edeltä menneet ja jotka meitä rajan takaa rakastavat, sillä rakkaus ei koskaan kuole. Viides haluaa kokea levollisuutta ja rauhaa kauniin ja ikuisen äärellä. Kuudes tulee jostain muusta syystä. Jokaisella oma syynsä, oma surunsa, oma tapansa kohdata elämän rajallisuus ja ikuisuuden todellisuus.
Kauneus on inhimillinen tarve. Se luo tilan, jossa voi hengittää, ajatella, muistaa ja kokea. Löytää rauhaa ja lohdutusta.
Hautausmaan kauneus ei ole vain maisemaa. Se syntyy levosta ja hiljaisuudesta, näkyvästä muistamisesta ja luomakunnasta joka herää, kukoistaa ja asettuu levolle. Siitä, miten yhtä aikaa ovat läsnä menneisyys, nykyisyys ja ikuisuus.
Vanhassa kelttikristillisyydessä tunnetaan käsite ”ohut paikka”. Se tarkoittaa paikkaa, jossa tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen ovat hyvin lähellä toisiaan, jossa pyhän voi kokea olevan enemmän läsnä ja jossa hengellisen todellisuuden kokee syvemmin. Jotain ohutta on myös hautausmaassa.
Myös hautausmaalla käyminen voi olla pieni pyhiinvaellus – matka kohti yhteyttä, mielenrauhaa ja sen hyväksymistä, että ajallisella on rajansa.