Piispa Mari Leppänen nojaa puuhun, jonka sisään on kasvanut hautaristi.

Pyhäinpäivänä moni miettii paitsi edesmenneitä rakkaitaan, myös heidän jälkiänsä itsessään. Samalla herää ajattelemaan, millaisen jäljen itse maan päälle aikanaan jättää, Mari Leppänen pohtii.

Lisää puhetta kuolemasta

Elämä | 24.10.2025 | Lilja 10/2025

Teksti: Heidi Pelander | Kuva: Antti Partanen

Kuolema kirkastaa elämän ainutkertaisuuden. Sen pitäisi näkyä ja kuulua yhteiskunnassa nykyistä enemmän, sanoo Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen.

Suomessa kuollaan tänä päivänä yhä enemmän piilossa. Vainajan saattaminen ja sureminen on entistä yksityisempää, ja moni kuolemaan liittyvä käytännön toimi on ulkoistettu ammattilaisille.

Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen arvelee, että kuoleman todellisuus on helpompi työntää pois ajassa, jossa halutaan korostaa elämää, tulevaisuutta ja kasvua. Hän harmittelee, miten kärsimystä, haurautta ja kuolemaa käsitellään helposti elämän poikkeustiloina.

– Niinhän ei ole, vaan kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin syntymä.

Samaan aikaan kuolema koskettaa merkittävää joukkoa suomalaisia. Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna kuoli 58 011 suomalaista. Määrä on kolmanneksi suurin sitten sotavuosien.

– Kuoleman suru on läsnä todella monen ihmisen arjessa ja todellisuudessa, kun mukaan lasketaan edesmenneiden perheet ja muut saattajat, Leppänen sanoo.

Tämä aika kutsuukin Leppäsen mukaan tarjoamaan paikkoja käsitellä kuolemaa, surua ja kaipausta. Kirkolla on tässä merkittävä rooli.

– Kirkon perustehtävä on kantaa ja saattaa ihmisiä kaikissa elämän taitekohdissa, Leppänen summaa.

Kuoleman käsittelyssä ihmisen rinnalla saattaa kulkea monikin kirkon työntekijä. Pappi tapaa omaiset, syventyy heidän kanssaan edesmenneen elämänhistoriaan siunauskeskustelussa ja hoitaa hautaan siunaamisen. Kanttorin kanssa sovitaan musiikeista.

Merkityksellisiä keskusteluita voi syntyä myös hautatoimen työntekijän tai vahtimestarin kanssa käytännön asioita sopiessa. Erilaisissa sururyhmissä kokemuksiaan voi purkaa vertaisten kanssa.

– Myös hautausmaiden työntekijät kertovat syvistä keskusteluista ihmisten kanssa, jotka kulkevat hautausmaalla muistelemassa omia läheisiään, Leppänen sanoo.

Suru voi olla läsnä elämässä pitkäänkin. Putkahtaa yhtäkkiä mieleen esimerkiksi kirkon perhekerhossa.

– Kirkon työntekijöiden ammattitaito on sitä, että kuolemasta osataan puhua, siitä saa puhua ja siihen liittyviä kysymyksiä saa esittää, Leppänen sanoo.

Kristillinen toivo, ajatus jälleennäkemisestä, lupaus iankaikkisesta elämästä – ajatus siitä, että tässä ei ole kaikki. Tämä on kristinuskon tuomaa lohtua kuoleman, surun ja kaipauksen äärellä.

– Taivas ja tuonpuoleisuus on meille arvoitus. Se on hieno Jesajan kirjan kohta, jossa sanotaan, että taivaassa ei muistella menneitä. Siellä ei ole pimeyttä eikä murhetta, Leppänen sanoo.

Hän siteeraa myös monelle tärkeää Ilmestyskirjan kohtaa: ”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”

Leppäsen mielestä on lohdullinen ajatus, että näkyvän saattoväen lisäksi ihmisellä on myös vastaanottajat tuonpuoleisessa – ne ihmiset, joiden elämä on päättynyt aikaisemmin.

– Vaikka ihminen olisi kuinka yksinäinen, kukaan ei lähde tästä maailmasta yksin, vaan on näkymättömän saattoväen ympäröimä.

Lopulta kuolema tekee ihmisistä hyvin tasa-arvoisia. Leppäsestä on hienoa, miten jokainen ihminen taustastaan riippumatta saatetaan kirkossa haudan lepoon samalla tavalla.

– Se alleviivaa jokaisen ihmiselämän erityisyyttä ja ainutkertaisuutta ja sitä, miten olemme kuoleman edessä kaikki samalla tavalla paljaita.

Kuolema kohtelee ihmisiä silti eri tavoin. Pitkän elämän elänyt ihminen voi kokea olevansa valmis kuolemaan, odottavansakin sitä. Kuoleman lopullisuus vavahduttaa silti.

–  Onhan se pysäyttävä ajatus, että jokainen meistä käy vuorollaan siitä tuntemattomasta portista, minkä jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen, Leppänen pohtii.

Kuolema voi olla myös odottamaton ja äkillinen vieras, syöstä elämän raiteiltaan. Esimerkiksi lapsensa menettänyt vanhempi voi miettiä, millainen Jumala sallii tämän.

Tähän piispallakaan ei ole vastausta. Elämä on arvaamatonta, ja kaikkea elämässä ei voi selittää auki. Näissä tilanteissa on keskeistä kuulla ihmisen kysymykset.

– Kun elämässä tapahtuu kauheita asioita kohtuuttomassa järjestyksessä, oleellista on se, ettei kenenkään tarvitsisi olla yksin. Se on kirkon ydintyötä: mitä ikinä elämä eteen tuo, sen edessä ollaan.

Vähitellen iso käsiteltävä kysymys on Leppäsen mukaan se, miten kipeätkin menetykset rakentuvat osaksi ihmisen oman elämän kertomusta. Miten elämän mielettömyyteen pystyy itse asettumaan?

– Se vie aikaa, eikä se ole helppoa tai yksinkertaista. Kuoleman edessä elämän ainutkertaisuus kirkastuu.

Vaikka oma kuolema ahdistaisi, sitä kannattaa Leppäsen mukaan ajatella.

Hän rohkaisee puhumaan kuolemasta myös omien vanhenevien vanhempiensa kanssa. Miten he haluavat tulla haudatuksi ja mitä toiveita heillä on hautajaisiin ja muistotilaisuuteen liittyen?

– Se voi avata myös isoja keskusteluja elämästä ja sellaisista asioista, joita ei ennen ole pystytty purkamaan.

Kuolemantapauksen sattuessa sururituaalien eteen kannattaa nähdä vaivaa. Hautajaiset, muistojuhlat ja haudalla käyminen osoittavat Leppäsen mukaan arvostusta edesmenneen elämälle ja antavat saattajille luvan ja tilan surra avoimesti yhdessä.

– Rituaalit myös sitovat tulevia ja menneitä sukupolvia yhteen. Niissä jaetaan kertomuksia, jotka siirtyvät eteenpäin.

Hän rohkaisee puhumaan kuolemasta avoimesti myös lasten ja nuorten kanssa ja ottamaan heidät mukaan hautajaisiin. Kuolemaa käsittelevät lasten- ja nuortenkirjat ovat oiva apu keskusteluihin. Esimerkkinä Leppänen heittää Maaret Kallion tuoreen kirjan Seepra joka kadotti raitansa.

– Tärkeintä on, ettei sulje lapsia ja nuoria rituaalien ulkopuolelle siksi, että heidän osallistumisensa synnyttäisi vaikeita kysymyksiä.

Leppänen toivoisi lisää puhetta kuolemasta yhteiskuntaan laajemminkin: lisää tilaisuuksia käsitellä omaa kuolevaisuuttaan ja sanottaa siihen liittyviä ajatuksia, toiveita ja pelkoja.

Hyvänä esimerkkinä hän nostaa Tampereen seurakuntayhtymän organisoiman Kuolevainen-tapahtumakokonaisuuden. Siinä kuolemaa ja surua käsitellään taiteen, hengellisyyden ja tieteen keinoin sekä käytännön näkökulmista. Tapahtumat levittyvät ympäri kaupunkia loka-marraskuussa.

Uusia ideoita kuoleman käsittelyyn voi kyteä yllättävissäkin paikoissa. Leppänen kertoo Paimion parantolan käsityöläistapahtumassa tapaamastaan naisesta, joka teki paratiisipukuja eli kuolinmekkoja vanhoista lakanoista ja pitseistä.

– Hän pohti, saisikohan tästä jotain yhteistä kurssia seurakunnan tai kansalaisopiston kanssa.

Leppäsen mielestä kuolemaa pitäisi käsitellä avoimemmin myös työelämässä. Hän kiittelee Raision kaupunginjohtajaa Eero Vainiota, joka nosti asian esiin hiljattain Helsingin Sanomissa. 38-vuotias Vainio menetti molemmat vanhempansa ja jakoi surunsa avoimesti työpaikallaan.

”Olisi tärkeää, että meillä vanhenevassa Suomessa keskusteltaisiin työpaikoilla rohkeammin myös tällaisista vaikeista ja usein tukahdutetuista asioista. Kuolemasta ja murheista”, Vainio sanoi HS:n artikkelissa (hs.fi, 17.9.).

Mari Leppäsen mielestä on ylipäätään pelottava ajatus, että kokousten ja juoksevien asioiden pitäisi pyöriä häiriöttä elämän kriisiaikaan. Hänestä työelämässä pitäisi olla tilaa sanoa, että elää poikkeuksellista aikaa surun keskellä.

– Kuolema ja suru saavat pysäyttää elämän. Silloin muiden asioiden tulee väistyä.

Piispa Mari Leppänen Ylösnousemuskappelissa oven edessä.

Moni on sanaton läheisensä surun äärellä. Mari Leppäsen mukaan tärkeintä on olla läsnä ja tukea surevaa. Myötätunto ei vaadi sanoja.

Oma lukunsa ovat pitkät jäähyväiset, kun omaisen kuolema tekee kauan tuloaan. Tilanteeseen voi liittyä kuormittavia tunteita: syyllisyyttä, voimattomuutta ja pitkäaikaista huolta lähimmäisen hoivasta.

– Näistäkin on tärkeää voida puhua ääneen, Leppänen sanoo.

Kuolemaan liittyy myös byrokratiaa ja kuluja. Tänä syksynä kuoleman kustannukset ovat puhuttaneet valtakunnallisesti, kun Suomen hallituksen säästötoimet osuvat myös hautaustoimeen.

Ihmisten hautaaminen ja hautausmaiden ylläpito ovat kirkon lakisääteisiä yhteiskunnallisia tehtäviä, jota valtio rahoittaa. Tänä vuonna kirkon valtionrahoitusta leikattiin pysyvästi lähes 20 miljoonalla eurolla. Lisäksi hallitus esittää lähes 10 miljoonan euron vuotuisia lisäleikkauksia vuosille 2026 ja 2027.

Aikaisemmin valtionrahoitus kattoi noin 80 prosenttia hautaustoimen kuluista. Kaikkien leikkausten jälkeen valtion osuus laskee reilusti alle puoleen kuluista. Samaan aikaan hautaustoimilaki määrää, että hautaamisen kulut pitää olla kaikille samat riippumatta siitä, kuuluuko ihminen kirkkoon.

– Hallituksen leikkaukset ovat siis pakottaneet seurakuntia nostamaan hautausmaksuja rajusti, jotta kulut pystytään kattamaan, Leppänen summaa.

Leppäsestä tilanne on kestämätön. Kuoleminen on Suomessa kallista jo tälläkin hetkellä.

– Kirkko pyrkii käymään tilanteesta keskusteluja valtion edustajien kanssa.

Marraskuun ensimmäisenä lauantaina pyhäinpäivän kynttilät valaisevat jälleen Suomen syksyiset hautausmaat. Tapa edesmenneiden rakkaiden muistamisesta alkoi toisen maailmansodan aikaan.

Perinne on Mari Leppäselle tärkeä. Hän on halunnut näyttää lapsilleenkin pyhäinpäivän kynttilämeren, kynttilöiden valossa erottuvat hautakivet ja hitaasti liikkuvien ihmisten varjot. Sanottaa muistoja ihmisistä, jotka ovat rakastaneet, nauraneet ja itkeneet täällä ennen meitä.

– Ja vaikka muisteluun liittyy surua, siihen liittyy myös paljon iloa ja kiitollisuutta.

Leppänen käy myös pyhäinpäivän iltakirkossa, jossa luetaan viimeisen vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten nimet. Se on joka kerta pysäyttävä hetki.

– Ne ihmiset elävät paikkakunnan maisemassa ja historiassa, vaikka eivät ole enää läsnä.

Suru on koditonta rakkautta. Tämän ajatuksen lisäksi pyhäinpäivän virsissä soi Leppäsen mielestä iloinen toivo: ”Ja valtamerten ääriltä ja maan, he käyvät juhlaan arvaamattomaan, soi Jumalalle kiitos ainiaan.”

– Viimeinen sana ei ole kuolemalla, vaan Jumalalla, joka rakastaa luotujaan. Se on hieno ajatus.

Pyhäinpäivänä la 1.11. järjestetään messuja, hartauksia ja iltakirkkoja ympäri Turkua ja Kaarinaa. Katso tarkemmat tapahtumatiedot Liljan Menot-liitteestä tai osoitteesta turunseurakunnat.fi.

Hautausmaksujen korotuksista päätetään syksyn aikana myös Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymässä. Päätöksistä tiedotetaan tuoreeltaan yhtymän verkkosivuilla ja marraskuun Liljassa.

Haluatko lukea Liljaa ensimmäisten joukossa?

Uutiskirje ilmestyy kerran kuukaudessa, 11 kertaa vuodessa samaan aikaan painetun lehden kanssa. Uutiskirjeen mukana saat Liljan artikkelit ja uutiset suoraan sähköpostiisi.