Ehkä hieman yllättäen pahinta puutteen aikaa oli keskikesä, jolloin luonto oli kyllä kukkeimmillaan, mutta uusi sato ei ollut vielä kypsynyt, ja viljalaarista piti kaivella pohjia. Siksi talonpoika odottikin hartaasti syksyä, kun ruuasta ei olisi pulaa.
Syksyllä ohra ja ruis oli leikattu pelloilta, nauriita päästiin nostamaan, hirvimetsältä saatiin tuoretta lihaa ja kotitilalla suoritettiin syysteurastukset, kun piti tehdä vaikea valinta, mitkä kotieläimet pyrittiin pitämään hengissä pitkän talven yli. Tästä seurasi, että syys-lokakuussa aitat olivat täynnä ruokaa ja pöydässä oli tarjolla tuoretta lihaa, mitä lautasella näkyi muuten harvoin.
Syksyisiä kohokohtia olivat Neitsyt Marian syntymäjuhla ja yksi Turun vuotuisista markkinapäivistä (8.9.), Mikkelinpäivä (29.9.), kaikkien pyhien päivä (1.11.) ja Martin päivä (11.11.), sekä talonpoikien suuri vuodenkierron taitejuhla kekri, jota vietettiin näiden päivien välillä, kun sato oli kokonaisuudessaan saatu korjattua. Syksyn juhlavuus näkyi siinäkin, että keskiajalla talonpojat avioituivat ennen kaikkea lokakuussa. Silloin aitoissa oli ohraa sahdin tarpeiksi ja häävieraiden kestitsemiseen, maataloustöiden loputtua maanviljelijöillä oli vapaa-aikaa ja paimenetkin pääsivät palaamaan kotiin, kun karja siirtyi talveksi eläinsuojiin.
Talonpoikaiskulttuuri oli kehittänyt lukuisia perinteitä ja tapoja juhlia sadonkorjuuta. Esivanhempien henget ja näkymättömät pyhien joukot olivat liikkeellä, ja suomalaiset kunnioittivat näitä syyskauden vieraita parhaalla millä taisivat, lämmittämällä saunan. Naurislyhdyn valossa kiillelleet taitavat olkikoristeet siirsivät sato-onnea tulevaan vuoteen, ja oli kiitollisuuden aika. Jos siis pitäisi tehdä aikamatka keskiajalle, juuri sadonkorjuun loppu syksyllä olisi täydellinen ajankohta.