Ensimmäisenä Pirjo Silveri ja Aino Öhman ihastelevat Maarian pappilan pihamaalla sen tallirakennusta koristavia villiviinejä.
Villiviineistä on hyvä aloittaa.
Maarian kirkkoherra, kasvitieteilijä Pehr Kalm (1716–1779) toi villiviinin Suomeen Amerikan mantereelle suuntautuneelta tutkimusretkeltään 1700-luvun puolivälissä. Tällaista tietoutta on nyt luvassa, sillä Silveri ja Öhman ovat puutarhaihmisiä. Heidän seurassaan Maarian pappilan puutarha alkaa puhutella aivan uudella tavalla, kun itselle ventovieraat kasvit saavat nimen ja taustatarinan.
Katso, siinä on lehtonätkelmä. Se on Suomessa harvinainen. Nuo tuossa alapuolella ovat kurjenmiekkoja. Pappilan takapihalla oleva pensas on jasmike tai suomalaisille tutummin jasmiini. Nuo Antonovka-omenapuuta piirittävät kukat ovat puolestaan ukkomansikoita, jotka on varmasti tarkoituksella jätetty tuohon rehottamaan kuin rikkaruohot.
Kuinka hieno idea!
Silverin ja Öhmanin mielestä voi sanoa, että Maarian pappila Turussa on Suomen puutarhakulttuurin kehto. Täällä Suomen puutarhatalouden isänä pidetty Kalm, joka oli opiskellut Ruotsissa kasvitieteilijöistä suurimman Carl von Linnén oppilaana, piti omaa puutarhaansa 1700-luvun jälkipuoliskolla.
Aino Öhman nautiskelee jasmiinin ihanasta tuoksusta.
– Kalm kirjoitti Uppsalan arkkipiispalle Karl Fredrik Mennanderille, että hän pitää Maarian pappilan puutarhaa paratiisina, Silveri ja Öhman kertovat.
Silveri ja Öhman julkaisivat äskettäin kirjan Puutarhaihmiset. Vanhassa pihassa suomalaisen puutarhakulttuurin juurella (Warelia, 2025).
Teos syntyi äiti–tytär -yhteistyönä. Sastamalassa Tyrväällä asuva Pirjo Silveri on eläkkeellä oleva toimittaja, joka teki muun muassa yli 20 vuoden uran Aamulehdessä Tampereella. Vuosien varrella hän on tehnyt myös kuusi tietokirjaa, joista kaksi käsittelee Pyhän Olavin kirkkoa Tyrväällä.
Aino Öhman on Silverin turkulainen tytär, joka tuli aikanaan Åbo Akademiin opiskelemaan ja jäi sille tielle. Hänellä on sekä ympäristöbiologin että kääntäjän koulutus. Öhman työskentelee lääketeollisuudessa, mutta leipätyönsä ohessa hän on myös ehtinyt kirjoittaa runoteoksen ja puutarhakirjan.
–Kirjoittaminen on minulle rakas sivuharrastus, Öhman itse kuvailee.
Silverin ja Öhmanin kirjan kantava idea on kekseliäs.
Puutarhaihmiset-kirjan ytimessä on Vinkkilän kylässä Sastamalassa sijaitseva Haapakan tila, joka on kuulunut Silverin ja Öhmanin suvulle 1800-luvun lopulta lähtien. Silverin ja Öhmanin sanoin Haapakka on koko kirjan sydän, jota ilman ei olisi kirjaakaan.
Tekijät nostavat kirjassaan esiin sukutilansa kasvillisuutta ja kertovat edeltäneiden sukupolvien ihmisten kautta, miten kasvit ovat Haapakan tilalle aikanaan päätyneet. Esitellyksi tulevat muun muassa kirkkoherra Kolarin tammet, Luomalan Topin joriinit, Aino-mummun iirikset, Ojasen Irman maa-artisokat ja puutarhaopettaja Kylanderin viinimarjat.
Sitten Silveri ja Öhman laajentavat kuvakulman yksityisestä yleiseen ja esittelevät kirjassaan suomalaisen puutarhakulttuurin varhaisia kehittäjiä – kuten Pehr Kalm, Antti Lizelius, Nora Pöyhönen ja Mathilda Gallén – joita voimme kiittää mainituksi tulleiden kasvien tuomisesta Suomeen ja niiden kehittämisestä suomalaisten hyötykasveiksi.
Jokaisen kirjassa esiintyvän ihmisen tarina siis kerrotaan Suomessa esiintyvän kasvillisuuden kautta. Siitä kirjan nimi Puutarhaihmiset.
–Meillä on Haapakassa tiettyjä kasveja, joista me puhumme ihmisten nimillä, kuten kylläpä Topi kukkii komeasti. Jos ajattelemme kasvien nimeämistä ihmisten mukaan, niin juuri sillä tavalla kasvitieteen suuret nimetkin tekivät 1700-luvulla. Carl von Linnékin antoi kasveille tuntemiensa ihmisten nimiä.
–Se juuri oli kirjamme idea. Aloimme miettiä, mitä kaikkia nimettyjä kasveja meillä kotitilallamme on. Siitä se mopo sitten karkasi käsistä. Syntyi 300-sivuinen kirja, Öhman nauraa.
–Ja olisi syntynyt helposti toisetkin 300 sivua, Silveri vannoo.
Suomalaisen puutarhakulttuurin synty ajoittuu 1700-luvun jälkipuoliskolle.
–Ajatus puutarhanhoidosta oli Suomessa silloin vielä ihan vieras. Ei ollut puutarhoja, Silveri ja Öhman tiivistävät.
Ruotsi–Suomessa elettiin niin sanottua hyödyn aikakautta (1718–1772). Suomalaiset olivat vapautuneet isonvihan aikaisesta venäläisten miehityksestä (1713–1721) ja halusivat kehittää kansantalouttaan uutta tietoa hyödyntämällä. Silveri ja Öhman kirjoittavat, että ”hyödyn aikakauden hengessä pyrkimyksenä oli löytää ulkomaista alkuperää olevia kestäviä viljelykasveja, jotka menestyisivät meidän ilmastossamme; ravinto- ja lääkekasveja, tekstiilien värjäämiseen sopivia kasveja, uusia puulajeja teollisuuden käyttöön.”
Silverin ja Öhmanin mukaan kirkon roolia tässä juurrutustyössä ei voi liiaksi korostaa. Merkittävä osa Suomen puutarhatalouden varhaisista kehittäjistä oli kirkkoherroja. Kalmilla oli jo mainitun Maarian pappilan puutarhan lisäksi Turussa myös Akatemian puutarha lähellä Tuomiokirkkoa nykyisen Sibelius-museon takana.
–Kalm oli todistanut 1700-luvulla isonvihan ja suuren puutteen ajan, jolloin ihmiset näkivät Suomessa laajasti nälkää. Hän koki tärkeäksi opettaa kansalle viljelystaitoja, jotta kansa ei enää toiste kuolisi nälkään, Öhman kertoo.
Toinen varhainen puutarhatalouden kehittäjämme, aivan yhtä merkittävä kuin Kalm, oli Turun akatemian kemian professori Pehr Gadd (1727–1797). Hän piti samoihin aikoihin omaa koepuutarhaansa Turun Kakolanmäen rinteessä.
Puutarhoissaan Kalm ja Gadd tekivät viljelyskokeita lukemattomalla määrällä kasveja, jotka nykyisin löytyvät Suomessa pelloilta, puutarhoista, kasvimailta ja kukkapenkeistä. Lista on lähes loputon.
Erityisesti pappiloiden pihat toimivat 1900-luvulle asti puutarhakokeilujen temmellyskenttänä. Silverin ja Öhmanin mukaan kirkkoherroilla oli asiassa myös oma taloudellinen intressinsä.
Puutarhaihmisiä-kirjassa kasvit esitellään niihin liittyvien ihmisten kautta. Historiallisten henkilöiden lisäksi mukaan on päässyt oman kylän ihmisten mukaan nimettyjä kasveja kuten esimerkiksi kahrankukat, Kolarin tammet ja Luomalan Topin joriinit, kertovat Pirjo Silveri ja Aino Öhman.
–Papit alkoivat saada Suomessa rahapalkkaa vasta vuonna 1922. Ennen sitä ajateltiin, että pappila oli papin palkka. Papeilla oli siis myös omat taloudelliset syynsä kehittää ja kokeilla pappiloidensa puutarhoissa hyötyviljelmiä, Silveri korostaa.
Silveri ja Öhman kertovat, että myös Haapakassa on kasveja, jotka on alun perin saatu sinne pappilasta.
–Haapakassa on kirkkoherra Kolarin tammet, jotka tulivat Tyrvään pappilasta. Tyrvään pappilan pihassa tammia ei enää ole, mutta Haapakassa niitä on vieläkin neljä, Silveri sanoo.
–Toinen kasvi on sitten rohtoraunioyrtti, joka saatiin Haapakkaan Tyrväällä sijaitsevasta Ketolan pappilasta. Me puhuimme perhepiirissä aina kahrankukkasista, koska Olli Kahra oli Ketolan pappilan kappalainen. Minä aina ihmettelinkin, kun Mirja-mummuni puhui kahrankukista, että mitä ihmeen kahrankukkia, kun Kahra oli jo kuollut ennen kuin synnyin. En usko, että Mirja-mummu edes tiesi kahrankukkien olevan oikealta nimeltään rohtoraunioyrtti, Öhman nauraa.
Silverissä ja Öhmanissa herättää ihastusta, kuinka isoa vastuuta kirkko kantoi Suomen kansasta 1700-luvulla, jolloin ajat olivat kovat ja seurakuntalaiset näkivät ajoittain nälkää.
Sen ajan papit olivat käytännönläheisiä ihmisiä, jotka nykysanontaa käyttäen painoivat kirjaimellisesti nyrkit savessa töitä seurakuntalaistensa hyvinvoinnin eteen. Pappien kasvitieteellinen kiinnostus oli halua löytää uusia viljelyskasveja, joilla oman lauman ravinto paranisi sekä määrällisesti että laadullisesti.
Tässä yhteydessä ei voi olla mainitsematta Tyrväällä syntynyttä Mynämäen ja Pöytyän kirkkoherraa Antti Lizeliusta (1708–1795). Hän otti elämäntehtäväkseen, että peruna yleistyisi päivittäiseksi osaksi suomalaisten ruokavaliota.
–Lizelius piti seurakuntalaisille tuntikausia kestäviä saarnoja perunasta ja perunanviljelystä. Siihenkin oli syynä 1700-luvun alussa koetut kovat ajat. Hän yritti pitää seurakuntalaiset ruuassa, Öhman toteaa.
Lizelius ei tyytynyt valistustyössään pelkästään puhuttuihin saarnoihinsa. Vuonna 1775 hän perusti historiamme ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden, Suomenkieliset Tieto-Sanomat. Lehti ilmestyi vain vuoden, mutta latu oli avattu matkalla kohti joukkotiedotusvälineitä.
Öhmanin mukaan nykypolvien on mahdoton ymmärtää, kuinka tuntematon kasvi peruna suomalaisille oli ennen kuin Lizeliuksen kaltaiset äänitorvet ryhtyivät valistustyöhönsä.
– Suomalaiset eivät aluksi edes tienneet, mikä osa perunasta oli syötävää, kun se syötävä osa oli piilossa maan alla. Peruna on Andeilta peräisin oleva kasvi, mutta silti me miellämme, että se on oikein suomalaisista suomalaisin ruoka. Kun puhutaan hyvästä suomalaisesta kotiruoasta, niin ajatellaan perunaruokia, Öhman toteaa.
Silverin ja Öhmanin mukaan perunan tulo Suomen karuihin oloihin oli erittäin merkittävä lisä suomalaisten ravintoturvaan. Peruna on erittäin ravinnerikas kasvi, joka tuottaa samalla viljelyalalla suuremman ravinnemäärän kuin vilja.
– Myös perunan hallakestävyys on viljaa parempi, joten se oli kansalle hyvä turva katovuosina. Sotavuosiltakin näkee Turusta otettuja kuvia, joissa keskustan puistoalueilla oli siellä täällä perunamaita, Silveri ja Öhman toteavat.
Öhman pohtii, voisiko kirkko ottaa 2020-luvun Suomessa suurempaa vastuuta aikakauden maallisista haasteista 1700-luvun pappien tavoin.
Öhman näkee esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnan asiana, jossa kirkko voisi näyttää kansalaisille esimerkkiä. Toinen asia on aikamme poliittinen epävakaus. Öhmanin mielestä kirkko voisi ehkä voimakkaammin tukea yhteiskunnan demokraattisia instituutioita, joiden hän katsoo olevan monissa länsimaissa nykyään hyökkäyksen kohteena.
Joka tapauksessa Silverillä ja Öhmanilla on tiedossaan hyvä rentoutumistapa, jota he voivat suositella kaikille, jotka käyvät kovilla kierroksilla näinä levottomina maailmanaikoina. Puutarhanhoito vie ajatukset pois maailmalla tapahtuvista ikävistä asioista ja opettaa arvostamaan sekä luontoa että kohtuutta.
–Ihmiskunnalla on mopo karannut käsistä. Ihminen on kaikista eläinlajeista se, joka muuttaa omaa ympäristöään enemmän kuin yksikään muu laji koskaan. Meillä ihmisillä on kaikkea liikaa ja me teemme kaikkea liikaa. Istutaan liikaa, lennetään liikaa, ostetaan tavaroita liikaa. Puutarha on hyvä paikka oppia, että vähempikin riittää. Puutarhanhoito on palaamista perusasioihin. Se on merkityksellistä, Öhman lausuu.