Eräissä murteissa näistä lehvistä on käytetty nimitystä meiju. Sana tunnetaan etenkin Kaakkois-Hämeessä ja Kymenlaaksossa sekä Länsi-Satakunnassa.
Meijuista on Suomessa puhuttu monta sataa vuotta, sillä sana mainitaan jo Agricolan Psalttarissa vuonna 1551. Tämän kolumnin otsikko on sitaatti Agricolan psalmista 118. Agricola on saattanut tuntea sanan omasta kotimurteestaan, sillä myöhempien aikojen murrekokoelmissa siitä on esimerkkejä mm. Myrskylästä, joka on aiemmin ollut osa Agricolan syntymäpitäjää Pernajaa.
Agricolan ainoassa esiintymässä on sellainen painovirhe, että u-kirjain on ylösalaisin, joten se näyttää n-kirjaimelta. Agricolan aikana kaikki painotekstit ladottiin käsin kirjain kerrallaan, ja silloin saattoi merkki helposti lipsahtaa väärään asentoon. Agricolan teokset painettiin Tukholmassa, jossa latojat eivät osanneet suomea.
Vaikka myöhemmät Raamatun suomentajat rakensivat Agricolan luomalle pohjalle, meiju ei heille kelvannut. Vuoden 1642 Bibliassa puhutaan vain lehdistä siinä kohtaa, missä Agricolalla oli meijulehdet. Ilmeisesti meiju oli sen verran harvinainen murresana, ettei sitä haluttu käyttää kirjassa, jonka piti olla ymmärrettävä kaikille suomalaisille. Sana sukeltaa esiin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Esimerkiksi Sanomia Turusta käyttää sitä selostaessaan lukukinkerien viettoa ja kinkerituvan koristamista Ruotsissa.
Meijun jäljet johtavat ruotsin kieleen. Sana on lainattu suomenruotsista, jonka mäijor on samaa juurta kuin toukokuuta tarkoittava maj. Sama sana on alkuosana myös ruotsalaisperäisessä yhdyssanassa maistonki, jolla Varsinais-Suomessa on tarkoitettu juhannuksen, häiden, nimipäivän tai muun merkkitapauksen kunniaksi pystytettyä juhlasalkoa. Jos tuoreita lehtiä ja kukkia ei ollut saatavilla, maistonki koristettiin vaikkapa katajanoksilla. Ei juhlaa ilman salkoa!