Paavolle on aina pyritty puhumaan kauniisti. Sitä on kiitetty paljon. On kehuttu ja palkittu nappuloin aina, kun se on toiminut oikein: Taitava! Hieno poika! Hyvin! Tai joskus vain iloisesti Okei!
Paavosta on kasvanut iloinen, utelias ja tasapainoinen herrasmies. Paavo osaa ilmaista tahtonsa ja toiveensa, ja silloin tällöin se saa itse päättää myös lenkin suunnan ja rytmin. Sillä on hyvä itseluottamus. Se ottaa päättäväisesti oman tilansa, osaa lukea toisia koiria ja säilyttää sovun. Liekö hyvät geenit, luonnikas persoona – vai olisiko kenties kiitos, kehu ja kaunis puhe kantanut hedelmää?
(Toki Paavolle tarvittaessa sanotaan myös napakka Ei. Ja vaikka toisinaan harmittaa oma keskeneräisyys koiran emäntänä, siitäkin huolimatta Paavosta on tullut hieno koira.)
Lemmikille on helppo puhua hyvää. Joka päivä. Jospa muistaisi puhua hyvää myös kanssaihmisilleen. Antaa hyvää palautetta, kiittää, kehaista ja puhua kauniisti pienestäkin syystä. Kunnioittaa. Kuten lemmikkiäkin.
Kehu ja kiitos kantaa kauan. Jokainen meistä tallettaa ne syvälle sisimpään, jossa hyvästä sanasta orastaa uutta hyvää. Joskus kiitos jää mieleen niin, että siihen palaa ja siitä ammentaa voimaa ja itseluottamusta vuosienkin kuluttua. Kiitos kasvaa suureksi ja synnyttää kokemuksen arvokkuudesta. Ja arvokkuuden kokemus taas lisää hyvinvointia.
Kiitos kantaa hyvää hedelmää. Hyvä sana kannustaa hyviin sanoihin, hyvä teko tekemään hyviä tekoja. Laitetaan kiitos kiertämään.