Se ei oo kolumnin aihe mut ei mun pääs oo aiheita vaa mummi.
Se ehti elämässään paljon, muun muassa elää 101-vuotiaaksi. Aloin sanoo et mummi on 101 jo silloin kun se täytti sata, koska kun sanoin sitä satavuotiaaks tuntui, ettei ihmiset ottanu sitä kirjaimellisesti.
Ja nyt se on kuollu. Kuoli sairaalas aamulla.
Mä ja äiti seisottii molemmat siinä sen ruumiin äärel. Se oli sairaalasängyl kokonaan peitettynä. Ainoastaan pää näky ja kasvot oli levolliset, tosiaan niinku nukkuvalla, niinku ihmiset usein sanoo. Hoitajat oli laittanu valkoisen ruusun peiton pääl, mummin rintakehän korkeudel. Ei meil oikee ollu sanottavaa. Yksittäisii surun sanoi ja äännähdyksii. ”Rakas babushka”, ”rakas mama”. Se kai on hyvä. Ei ollut jääny sanomatta mitään.
Olin tullu ennemmin äidin tueks ku kattoo ruumist. Jotenkin ajatus ruumiin näkemisestä ei tuntunu oikee miltää. Ei tärkeeltä muttei vaikeeltkaa.
Olin vääräs. Ruumiita on mahdoton nähdä. Vaikka ihminen on poissa katse silti ettii jotain, vaeltaa muistoihin ja tunteisiin nähdäkseen poissaolijan. Itkettii siinä yhes sitte.
Ne oli pikkujuttuja, mitä siinä silmien edes välkky. Sellasii höpinöitä sohvalla tai ku syötii nugetteja Mäkkärissä ku olin kymmenen. Kaikkee sellast, mikä tuntuu kerrottuna vähä yhdentekevält. Mitä ei oo ees ite muistellu aiemmin, mut nyt sit noi kaikki vaa välkky siinä ku sitä ruumista katto.
Halusin kiittää hoitajii, mutten oikee tienny miten. Lopulta kirjoitin vaa näin: ”kiitos kaikesta, hän oli rakastettu”.
Yleensä ku kirjoitetaa kuolemasta lehteen siinä on joku laajempi pointti. Mut kuolemas ei oo laajempaa pointtii. On vaa kuolema ja suru merkkinä siitä, et myös päinvastainen on joskus ollu läsnä.
Exitus 07.30.
Olit rakastettu.