Kun puhutaan kirjallisuudesta, ajatellaan useimmiten kaunokirjallisuutta, siis sanataidetta, jossa sekä tekijän että lukijan on lupa käyttää luovaa mielikuvitustaan. Kaunokirjallinen teos voi kertoa todellisista paikoista, henkilöistä ja tapahtumista, mutta kaiken, mitä sanallisesti kuvataan, ei tarvitse olla kirjaimellisesti totta. Kaunokirjallisuudessa voi kertoa sellaisistakin asioista, joista olisi mahdotonta edes saada todellista tietoa.
Kaunokirjallisuus on niin näkyvä osa kirjallisuutta, ettei muuta kirjallisuutta välttämättä edes muisteta. Kuitenkin noin neljä viidesosaa Suomessa julkaistavasta kirjallisuudesta on tietokirjallisuutta. Oppikirjat muodostavat siitä valtaosan, mutta muutakin on: elämäkertoja, muistelmia, elämäntaito-oppaita, paikallishistorioita, keittokirjoja, matkakirjoja, lintukirjoja, käsityökirjoja ja niin edelleen.
Ensimmäinen suomeksi painettu kirja kuului tietokirjallisuuden alaan. Mikael Agricolan Abc-kirja sisälsi kristinopin perusasioiden lisäksi tietoa kirjaimista, lukusanoista ja esimerkillisistä käytöstavoista.
Raamatusta Agricola sai käännetyksi noin 37 prosenttia. Suurin osa Vanhasta testamentista jäi vielä odottamaan 1600-luvun käännöskomiteaa, joka sai urakan valmiiksi vuonna 1642. Raamattu on kirjapainotaidon keksimisestä lähtien ollut painatustilastojen huipputuote, niin suosittu, että se jätetään kirjatilastoja laadittaessa yleensä kokonaan niiden ulkopuolelle.
Olisiko Raamattu tietokirjallisuutta vain kaunokirjallisuutta, jos se laskettaisiin mukaan? Entä elämäkerrat, henkilöhistoriat ja muistelmat? Kerrotaanko oppikirjoissa totuus ja vain totuus? Oppikirjailijat itse tähdentävät, että oppikirjan täytyy heijastaa oman aikansa arvoja ja vaatimuksia. Samakin asia näyttää erilaiselta eri aikoina ja eri näkökulmista. Ei ole helppoa tämä faktan ja fiktion erottaminen!