Niin myös Maria puhkeaa lauluun ja ylistää Jumalaa, joka on nostanut alhaiset ja maan hiljaiset, sysännyt syrjään itsestään varmat ja maailman silmissä kauniit ja tärkeät. Juuri pieneen ja tavalliseen on syntyvä Jumala, sinne, missä kukaan ei häntä uskalla odottaa. Vaikka elämä on epävarmuutta täynnä ja tulevaisuus pelkoa ja häpeää, kiitoslaulu kohoaa heleänä ja kirkkaana. Jumala on nähnyt maailman ja sen ihmiset. Hän tulee vääjäämättä. Hän tulee, eikä maailma ole koskaan enää sama.
Tuohon samaan lauluun yhtyvät enkelit Betlehemin kedolla. Pimeän yön keskeltä puhkeaa kiitoslaulu. Kuulijoina on vaitonainen joukko, kovan työn kuluttamat, ulkoilman ahavoittamat arjen ihmiset, jotka valvovat muiden nukkuessa. He ovat elämää nähneet ja siihen pettyneet, arjen selviytyjät ja paremmasta unelmoijat, muiden eteen työtä tekevät. Jumala tulee uupuneiden luo, niiden, jotka ovat elämässään loppuun kalutut. Jumala tulee ja joulu. Kun kirkkaus valaisee taivaan ja tähdet syttyvät uudelleen, paimenetkin lähtevät. Ehkä joku juoksee paimensauva kädessään helmat heiluen, uutta voimaa saaneena. Toinen raahautuu perässä hitain askelin. Kaikki he kuitenkin lähtevät ja kokoontuvat seimen äärelle. Väsyneet ja luovuttaneet, surusta särkyneet, toivovat ja odottavat, uutta voimaa etsivät. Sillä kaikki he saavat Jumalan lapsen nimen.
Saman seimen äärelle mekin kokoonnumme. Siinä me seisomme ja katsomme ihmeissämme seimen lasta. Jollekin matka on ollut pitkä, toinen on astunut sisään kuin kotiinsa. Eikä siellä erotella meitä ja muita. Sinne on jokainen saanut astua omin askelin, epävarmoinkin. Sinne tulevat ihmiset, joiden kanssa meillä ei ole samaa kieltä. Sinne astuvat meille vieraat kulttuurit. Seimen äärellä maailma on yksi ja sieltä kaikuu heleä kiitoslaulu. Jumala on syntynyt maailmaan. Maailman Vapahtaja ja ihmisen toivo.