Haluan, ettei kenenkään tarvitsisi miettiä, saako huomenna jostain ruokaa; että ihmisillä olisi perusturvallisuuden tunne tässä yhteiskunnassa ja että tähdet näkyisivät taivaalla myös seuraavien sukupolvien iloksi.
Miksi minusta tuntuu, että aina puhuessani haluistani, kuulostan naiivilta; että toivoessani yksinkertaisia asioita paljastan, etten ymmärrä elämästä mitään?
Miksi minusta tuntuu, että saadakseni tämän kaiken kuulostamaan vakavasti otettavalta, minun täytyy perustella nämä elämän perustarpeet talouden kielellä? Ainoastaan sillä tavalla niistä tulee yhteiskunnallisesti tavoiteltavia.
”Turvallisuuden tunne lisää henkistä jaksamista ja parantaa työtehokkuutta sekä innovaatioajattelun ja yrittäjyyden vaatimaa riskinottokykyä.”
”Taiteella on todistettavasti hyvinvointia edistäviä vaikutuksia, jotka ehkäisevät joitain jo kansantaudin mittoihin kasvaneita terveysongelmia.”
Tunnen oloni fiksuksi. Olen perustellut elämän perustarpeen talouden tarpeeksi, ja nyt se on merkittävämpi.
Jokin tässä mättää.
Elämä on naiivia – se vain on ja se tahtoo, eikä edes paljoa, mutta silti se pitää perustella taloudellisesti kannattavaksi, jotta sen tarpeilla olisi väliä yhteiskunnalle.
Elämää täytyy jatkuvasti perustella – etenkin mukavaa sellaista – mutta nykyistä talousmallia ei. Se on elämää suurempi itseisarvo, muuten emme antaisi sen kuljettaa meitä kohti lajikatoa ja luonnonkatastrofeja samalla kun ihmiskunta hukkuu ylikulutukseen, eikä olisi suurempaa taloudellista kysymystä kuin elämän elinehtojen kapeneminen. Se ei olisi luonnonvoima eikä väistämättömyys, jota elämän on palveltava vaikka sitten oman onnensa ja hyvinvointinsa hinnalla. Elämä ei pelkäisi työtä automatisoivaa robotiikkaa ja tekoälyä, vaan voisi iloita uuden teknologian suomasta vapaa-ajasta ja työn hedelmistä.
Tähän ei kuitenkaan ei ole varaa. Ja syyllinen on osoitettu: ihmiset.