Kiire töihin, kiire jumppaan, kiire kasvattaa nuoret omatoimisiksi, jotta he voivat hoitaa itse omat kiireensä. Tukossa kalenteri ja meili, korvissa kuulokkeet, ajan tasalla kaikesta… Mitä kiireisempi, sitä tärkeämmälle tuntuu. Ajatus koukuttaa.
Onko totta, etten ehdi syömään lounasta ilman työntekoa? Enkö pysty tekemään kauppaostoksia ilman opiskelua ja somen selaamista? Kiireen ihailu haihtuu, kun huomaan seisovani Cittarin parkkipaikalla kantamuksineni eikä minulla ole mitään muistikuvaa mihin parkkeerasin autoni ja mihin olin menossa. Enää en ollut ajan tasalla. Mistään.
Kiire sumentaa aivot ja kyvyn olla hetkessä. Kun katse on jatkuvasti yhtä aikaa puhelimessa ja seuraavassa velvollisuudessa, jäävät arvokkaat hetket ja ajatukset huomaamatta. Iltalenkit ovat kuulemma ihmeellisiä paikkoja, jos uskaltautuu jättämään puhelimen kotiin ja hidastamaan askelia. Testasin ja yllätyin; penkille unohtunut tutti, puunoksaan ripustettu keinu, vuodenajan mukaan aivan liian myöhään kasvava päivänkakkara…
Tulikohan pienelle itku matkan varrella? Meille kävi joskus niin. Silloin pysähdyttiin ja istuttiin lapsen kanssa hetki sylikkäin. Voiko aikuinen keinua yhtä villisti kuin lapset? Niin, että jalat tuntuvat osuvan pilveen. Kuka määrittelee, että päivänkakkara kasvoi myöhässä? Ehkä se kukoistikin juuri oikealla hetkellä.
Lähestyvä adventti tuo myös odotuksen ja hiljentymisen lähemmäksi. Ensimmäisenä adventtina sytytämme kynttilän toivolle. Toisena adventtina sen rinnalle sytytetään rauhan kynttilä. Lupaus levosta on yhden huokauksen päässä: Hoosianna – auta, pelasta tämä kiireeseen koukuttunut ihminen.