Mutta asiaa voi ajatella toisinpäinkin, muistuttaa yhtymän vammaistyön diakoniatyöntekijä Tarja Muurinen. Se tarkoittaa, että vammaiset ihmiset ovat myös toimijoita ja sitä asiaa voi vahvistaa esimerkiksi tarjoamalla mahdollisuutta osallistua vapaaehtoistyöhön.
– Tokihan meidän omissa messuissa vammaiset ihmiset ovat aina olleet mukana avustamassa, mutta tietoisesti asiaa on edistetty ehkä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Siihen liittyy myös se, että on alettu puhua enemmän saavutettavuudesta ja osallisuudesta – laki itsemääräämisoikeudestakin on saatu voimaan.
Perusidea on, että kuullaan niitä, joiden asialla ollaan.
– Ei pidä puhua ”heistä” ilman heitä. Se kuuluu saavutettavuuteen. Me olemme kaikkien kirkko ja se toteutuu parhaiten yhdessä tehden. Jokainen voi myös tuntea olevansa tärkeä ja tarpeellinen, kun saa ja osaa tehdä niillä taidoilla, joita itsellä on.
Vapaaehtoisissa myös näkyy osallistumisen ilo. Monet varaavat jo kauan etukäteen, että varmasti saavat tulla seuraavallakin kerralla vaikka lipaskerääjäksi tai kahvia kaatamaan. Tarjolla olevat vapaaehtoistehtävät on räätälöity tekijöille sopiviksi – pilkottu vähän pienemmiksi ja ne tehdään tuetusti.
– Olennaista on myös se, että seurakunta muistaa kiittää tästä tärkeästä työstä. Siksi olimme esimerkiksi porukalla hiljan retkellä Helsingissä, kun siellä oli kehitysvammaisten valtakunnallinen kirkkopyhä. Meitä oli mukana yli kaksikymmentä. Meidän porukassamme ihmiset ovat reilusta kahdestakymmenestä kuuteenkymmeneen ikävuoteen, nuoremmille on sitten omia juttujaan, Muurinen sanoo.
Kuudessakymmenessä vuodessa maailma on muuttunut paljon. Aikaisemmin vammaisille oli tarjolla lähinnä laitoshoitoa, mutta nykyään esimerkiksi tuettu asuminen on kohtuullisella tolalla. Ennen pääsi liikkumaankin vain, jos pystyi polkemaan pyörällä tai osasi käyttää bussia, nykyään taksimahdollisuudet ovat ihan toisenlaiset.
– Toki nykyään sitten pitää päästä sinne avun piiriin, mikä ei aina tapahdu. Vastaavasti kirkon näkökulmasta on muuttunut se, että koulujen kanssa tehtävä yhteistyö on vähentynyt. Niinpä kontakti vammaisten ihmisten kanssa alkaa yleensä vasta rippikoulusta. Silloin voi sitten käydä niin, ettei kaikkia tavoiteta, Muurinen miettii.