Sen tilaa ja elinvoimaa on viime aikoina kartoitettu usean eri työryhmän voimin. Taustalla on huoli siitä, että kieli rappeutuu ja jää alakynteen englannin kielen paineessa.
Suomen kielen nykyinen yhteiskunnallinen asema ei ole ikiaikaista perua. Paikallisviranomaiset velvoitettiin vastaanottamaan suomenkielisiä asiakirjoja vuonna 1863, mutta virkahierarkian ylimmillä tasoilla suomi saavutti ruotsin kanssa tasa-arvoisen aseman vasta 1900-luvun alussa. Helsingin yliopistossa suomen kielestä tuli opetuksen ja tutkimuksen pääkieli vasta vuonna 1937.
Suomi on satojen vuosien ajan ollut sorrettu enemmistökieli omassa maassaan, ja ehkä tästä syystä suomalaisten alitajuntaan on jäänyt kytemään ajatus äidinkielensä vähäpätöisyydestä. Nykytilanteessa se on turhaa. Suomi ei ole minkään mittapuun mukaan uhanalainen kieli, eikä se ole aivan vähäinenkään. Puhujamäärältään se on suuruusjärjestyksessä sijalla 166 maailman runsaan 7000 kielen joukossa.
Nykyinen Suomi on monikielinen maa, mutta tämä ei automaattisesti heikennä suomen kielen asemaa ja merkitystä, päinvastoin. Maassa, jossa Tilastokeskuksen arvion mukaan äidinkielenä puhuttuja kieliä on ainakin noin 160 erilaista, täytyy olla myös yhteinen kieli, joka pitää yhteiskunnan koossa ja toiminnassa.
Noin 85 prosenttia Suomen väestöstä on äidinkieleltään suomalaisia. Seuraavaksi suurin ryhmä on ruotsinkieliset, runsaat 5 prosenttia. Kaikki muut kieliryhmät ovat yhteensä vajaat 10 prosenttia. Tässä tilanteessa on sekä järkevää että kohtuullista, että yhteisenä kielenä pidetään suomi. Vielä 1900-luvun alussa epäiltiin, että kaksi- tai monikielisyys olisi haitallista mielenterveydelle. Nykyään se nähdään rikkautena ja mahdollisuuksien lisääjänä. Monikielinen Suomi elää ja menestyy, kun sen asukkaita yhdistää suomen kieli. Jos suomalaiset eivät itse arvosta kieltään ja pidä siitä huolta, sitä on turha odottaa muiltakaan tahoilta