Mies Riimin monitoimitalon edessä.

Runosmäessä sijaitsevasta monitoimitalo Riimistä tuli Jari Piilille yllättäen myös henkilökohtaisesti merkittävä työkohde, sillä hänen vaimonsa Sari oli ensimmäinen sen kirkkosalissa siunattu vainaja.

Mahdollisimman normaali vuosi

Elämän käännekohdissa | 22.10.2024 | Lilja 10/2024

Teksti: Roope Lipasti | Kuva: Timo Jakonen

Jari Piilin vaimo kuoli kesäkuussa. Vasta pikku hiljaa surun suuruus alkaa valjeta.

– Joka päivä sitä tietenkin miettii, ettei Saria enää ole. Että ei voi jakaa ajatuksia, ei muistella yhteisiä kokemuksia, ei käydä keskusteluita. Ja vaikka joskus vielä löytyisi joku toinen ihminen rinnalle, niin kaikki täytyy rakentaa uudestaan. Ei ole sitä vuosien yhteistä historiaa. Olen kateellinen, kun näen oikein vanhoja pariskuntia, jotka köpöttelevät eteenpäin toinen toistaan tukien, huokaa turkulainen Jari Piili, joka ehti olla Sarinsa kanssa naimisissa 30 vuotta, kunnes tämä nyt kesällä kuoli vain 59-vuotiaana.

Sarilla todettiin syöpä edelliskeväänä ja se tarkoitti lopulta, että yhteistä aikaa oli jäljellä vuosi. Sen ajan pariskunta sai kuitenkin elää kohtuullisen tavallista elämää.

– Yritimme elää sen mahdollisimman normaalisti ja jopa matkustelimme vähän. Espanjaan saakka emme uskaltaneet, vaikka se on paikka, jossa olemme olleet paljon ja johon meidän oli tarkoitus muuttaa eläkkeellä asumaankin ainakin joksikin ajaksi vuotta.

Vaikka vuosi on lyhyt aika, niin on se kuitenkin jotain.

– On tämä kuitenkin helpompaa näin, kun asiaan sai valmistautua, kuin jos toinen olisi ihan varoittamatta lähtenyt.

Mahdollisimman normaaliin vuoteen kuului myös se, että sairaudesta ei paljon puhuttu eikä kuolemaa mainittu.

– Hän varmaan puhui siitä enemmän ystäviensä kanssa kuin minun. Enkä minä halunnutkaan, ei sillä. Kun se romahdus viimein tuli, kaikki kävi hyvin nopeasti, viikossa. Keskustelin yhden Tyksin hoitajan kanssa ja hän kertoi, että usein käykin niin, että ihminen pinnistää viimeiseen saakka, kunnes sitten ei enää pinnistä. Meillä kävi niin, että tytär joutui lähtemään Espanjaan tekemään viimeisiä tenttejään, niin silloin Sari ikään kuin antoi itselleen luvan luopua. Puimme Sarin hänen lempivaatteisiinsa ja hän sai olla siinä vuoteellaan, jossa jätettiin viimeiset jäähyväiset. Hän ei edes näyttänyt kuolleelta.

Hautajaisia varten Jari ja lapset maalasivat kesämökillä äidin arkun täyteen kukkia – se oli eräänlainen viimeinen yhteinen askartelu äidille.

Kolme kuukautta on lyhyt aika, ja Jarikin on huomannut, että suru on mennyt lähinnä pahemmaksi.

– Vasta pikkuhiljaa alkaa tajuta menetyksen suuruuden. Sen että tästä hetkestä maailman tappiin tulee olemaan niin, että hän on poissa.

Sinänsä arki rullaa kuitenkin niin kuin aina.

– Teen kaikki samat asiat kuin aina, työt, harrastukset, olen jopa ihan pikkuisen matkustanut. Paljon minulta kysytään, saanko nukutuksi. Kyllä minä saan. Luulen, että jos olisi käynyt niin, että olisi aiheuttanut jonkin kuoleman, niin sitten ei nukkuisi syyllisyydeltä. Mutta tämä oli syöpä eikä ollut mitään, mitä olisi voinut tehdä toisin. Jos minä olisin ollut se sairas, olisin varmasti valittanut, mutta Sari ei ainakaan minulle näyttänyt minkäänlaista katkeruutta.

Opettelemista kaikessa on toki ollut, sillä tähän asti vaimo on hoitanut kodin.

– Jo sairastamisvaiheessa jouduin tietenkin tekemään kotona kaikki asiat. Siitä olen ylpeä, että kukat eivät ole kuolleet – tai no pari kuoli, kun en huomannut kaikkia, joita meitä oli, mutta suurin osa on hengissä.

– Aluksi itse asiassa ajattelin, että minun täytyy ottaa joku auttamaan siivoamisessa ja muussa. Sarihan ei antanut minun edes koskea pesukoneeseen, kun olisin kuitenkin tehnyt väärin. Mutta olen minä pärjännyt. Yksi asia, mihin hänessä aikoinaan ihastuinkin, oli hänen siisteytensä ja tyylitajunsa. Monet tytöt olivat sellaisia, että kaikki oli hujan hajan, mutta hänen luonaan kaikki oli tiptop, järjestyksessä ja tyylikästä.

Marraskuun alussa vietettävä Vainajien muistopäivä eli Pyhäinpäivä ei ole sen kummemmin ollut Piilin elämässä merkityksellinen, mutta tänä vuonna päivässä on tietenkin erityinen paino. Haudat tulee kierrettyä – nyt niitä on sitten hoidettavana jo kolme.

Sururyhmät sen sijaan saavat ainakin vielä odottaa.

– Mutta lapsista on ollut minulle iso apu. On myös onni, että he ovat jo aikuisia. Heille on tietenkin iso suru menettää äiti, mutta helpompaa se kuitenkin on nyt, kun on jo omakin elämä. He ovat myös käyneet tapaamassa minua paljon enemmän kuin aiemmin. Tytär tuli jopa ulkomailta hetkeksi Suomeen ja asumme nyt kahdestaan siellä isossa talossa. Enkä minä sieltä kyllä mihinkään ole muuttamassa, vaikka sitäkin on kysytty. Mihin minä menisin? Talo on maksettu ja olemassa. Ja siellähän ne muistot ovat.

Kirkonrakentajan mietteitä suuren surun keskellä

Jari Piili teksti                                                                

”Killi kirkkoa tekevi, Nalli nauloja takovi, rahaisessa Raision maassa”, tätä lorua paattislainen isoäitini jaksoi hokea ollessani aivan pikkupoika. Kalevalaiseen runomittaan kirjoitettu kansantaru päättyy itkuun ja hammastenkiristykseen, kun pakanalliset jättiläiset riitaantuvat kristikansan kanssa ja alkavat vihoissaan nakkelemaan kiviä tuluskukkarostaan tarkoituksenaan osua juuri valmistuneeseen kirkkoon. Kuten tunnettua, kivet eivät osuneet, vaan toinen lensi Airiston rantaveteen ja toinen Nousiaisten pellolle niiden ollen siellä vielä tänäkin päivänä. 

Runosmäen Riimin monitoimitalon valmistuttua kuluvana keväänä minutkin on nyt liitetty kirkonrakentajien vähälukuiseen veljeskuntaan. Ja – kuten jättiläisveljeksille kävi aikoinaan – tämäkin kirkonrakennus päättyi itkuun ja kyyneliin. 

Lasteni ollessa vielä aivan pieniä minulla oli tapana Turussa liikkuessamme kumartua alas heidän puoleensa, osoittaa edessä seisovaa taloa ja kertoa isän rakentaneen sen – kun sellainen kohdalle sattui. Melko useasti sattui, koska tämän kolmikymmenvuotisen urani aikana Turun keskustassa on lähes jokaisessa korttelissa rakennus, jonka rakentamisessa tai korjaamisessa heidän isänsä on ollut mukana. Lapset vastasivat tähän aina: ”Älä puijaa isi, et sinä mitään rakenna, sinä vaan istut konttorissa!” 

Eivät lapset aivan väärässäkään olleet. On totta, etten ole ainuttakaan lautaa kantanut, naulaa lyönyt tahi tiiltä muurannut yhteenkään rakentamistani taloista. Muurauskauhaan olen koskenut sen verran, mitä peruskiven muuraukseen tarvitaan. 

Mies kirkkosalissa.

Jari Piili kirjasi ajatuksiaan muistiin pian puolisonsa Sarin kuoleman jälkeen.

Kukaan ei rakenna mitään yksin. Rakentaminen on aina yhteistyötä; oikeiden resurssien hankkimista oikeaan aikaan ja oikeaan hintaan. Riiminkin kohdalla johdin ja valvoin tarjouslaskennan edistymistä ja omin käsin kirjoitin kaikki tarjoukseen tarvittavat laatuasiakirjat. Voitetun urakkakilpailun jälkeen suunnitteluryhmä alkoi suunnitella. Eräänä anekdoottina muistan elävästi, kuinka seurakuntayhtymän kiinteistöjohtaja Seppo Kosola suunnittelukokouksessa kommentoi arkkitehdin tekemiä suunnitelmia: ”Meillä Suomessa on tapana, että kirkon alttari osoittaa itään nousevan auringon suuntaan, eikä pohjoiseen niin kuin teidän tekeleessänne.” Ei mennyt kuin hetki, kun arkkitehti Jaakob Solla oli kääntänyt koko talon 90 astetta ja nimennyt käännön jälkeen Runosmäen lähiön pääkadulle, Piiparinpolulle kääntyneen oven uudeksi pääoveksi. 

Suunnitelmien valmistuttua päästiin viimeinkin rakentamaan. Vasta rakentamisen aikana aloin tajuta, että tässä ihan oikeasti rakennetaan kirkkosalia ja vielä Maariaan, omaan kotiseurakuntaani! Tuomiokirkon torni siintää taivaanrannassa yli kattojen ja Raision Pyhän Martin kirkko näkyisi Riimin katolta, ellei olisi Runosmäen puunlatvoja edessä. Ihmisellä on varmaankin vain kerran elämässään mahdollisuus päästä rakentamaan kirkkoa, eikä kaikilla sitäkään. Mikä ihmeellinen onni ja Jumalan armo! 

Sisustusta hiottiin ja hiottiin, rakennuksen muut osat etenivät hyvään tahtiin, mutta kirkkosalista ei meinannut millään tulla valmista. Urani aikana kaikki talot ovat tulleet valmiiksi, yksikään ei ole jäänyt kesken eikä yksikään ole myöhästynyt – ainakaan rakentajasta johtuvasta syystä. Riimikin valmistui lopulta hyvissä ajoin ajallaan kirkkoherra Laura-Maria Latikan kiitossanoin helmikuun lopulla 2024 ja viimeisinä tehtävinäni rakentamiseen liittyen voin luovuttaa tilaajalle takuuajan vakuuden ja laatia taloudellisen loppuselvityksen. 

Rakentamisen aikana kuitenkin minua kohtasi suru-uutinen. Vuosi takaperin keväällä sain kuulla, että vaimoni Sari oli sairastunut syöpään. Kesän ja syksyn mittaan lääkärit yrittivät erilaisia hoitoja, jolloin aina heräsi uusi toivo, kunnes kerta toisensa jälkeen saimme kuulla, ettei hoito ollut tepsinyt ja syöpä söi sisäelimiä kiihtyvällä tahdilla. En voi kuin ihailla vaimoni Sarin sitkeyttä, kuinka hän otti kaikki nämä takaiskut vastaan tyynesti ja katkeroitumatta. Hän osasi katsettaan pois kääntämättä todella katsoa kuolemaa silmiin. Lopulta – samoihin aikoihin Riimin valmistumisen kanssa – lääkärit ilmoittivat syöpähoitojen päättyvän tehottomina ja siirryttäisiin pelkästään kivun lievittämiseen. Hyvän kipuhoidon ansiosta Sari pystyi elämään viimeiset elinviikkonsa normaalia elämää. Sanaa kuolema emme kumpikaan koskaan ääneen lausuneet, vaikka se molemmilla oli mielessä koko ajan. Ikään kuin paha pysyisi poissa, jos sitä ei nimellä luokseen kutsu. 

Melko tarkkaan lääkärien ennustamaan aikaan Sarin elämä päättyi ja minun osalleni jäi sulkea Sarin silmät ja antaa viimeinen suukko jäähyväisiksi. Elämän viimeisillä hetkillä kivun lievitys ei enää auttanut ja totisesti voin sanoa kuoleman olleen helpotuksen. Sarin tajuttomuudesta huolimatta pystyin hengityksestä kuulemaan kipujen olleen kovat, kunnes viimein – hengitys vain yksinkertaisesti pysähtyi ja Sari oli poissa.  

Hautajaisjärjestelyjä tehdessäni sain kuulla, että oma Maarian 600-vuotias Pyhän Marian harmaakivikirkko olisi menossa remonttiin, emmekä voisi hyvästellä Saria tuossa idyllisessä, kymmenien miessukupolvien ajankierron nähneessä Herran huoneessa. Toisena vaihtoehtona siunauspaikaksi minulla oli Suomen kansallispyhättö Tuomiokirkko, jossa olin 30 vuotta aiemmin polvet tutisten seissyt alttarilla katsoen, kuinka Sarin isä saattaa pitkää, pitkää käytävää pitkin tytärtään tyköni vihille. Mutta viimein parhaana vaihtoehtona sain kuitenkin kuulla, että Riimi olisi otettu käyttöön ja Sari olisi ensimmäinen hautaan siunattava tässä uutuuttaan hohtavassa kirkkosalissa. 

Mitä kohtalon ivaa ja mistä kamalasta synnistä Jumala minua rankaisee, kun asettaa omaan huoneeseensa ensimmäiseksi siunattavaksi kirkon rakentajan aviopuolison? 

Toisaalta – mikäli näin kerta on säädetty ja Sarin aika oli lähteä ennenaikaisesti taivaaseen – mikä olisi sen parempi paikka jäähyväisten jättöön kuin itse tehty kirkko. Minun, Herran yksinkertaisen ja nöyrän palvelijan, tulee kuitenkin olla ylpistymättä ja muistaa: 

Älä meille, Herra, älä meille anna kunniaa, mutta anna kunnia omalle nimellesi, sinä hyvä ja uskollinen!                       Psalmi 115 

MITÄ TYKKÄSIT JUTUSTA?

Kiitos, että autat meitä kehittämään lehden sisältöä.