Kraatteri on leveydeltään yli sata metriä, ja täydellisen pyöreää laaksoa ympäröivät puiden peittämät korkeat törmät. Kuopan pohjalla on pieni vihreä järvi, jonka rantoja reunustavat valkeat kivilohkareet.
Kraatterin luonut törmäys on ollut tutkijoille kimurantti ajoitettava, mutta luotettavimpien arvioiden mukaan se on tapahtunut pronssikaudella reilut 3 000 vuotta sitten, kun Saarenmaa oli jo tukevasti asutettu. Taivaalta kirkkaana syöksynyt meteoriitti, repivä törmäys sekä siitä nousseen pölyn aiheuttama pimeys eivät ole jääneet aikalaisilta huomaamatta. Mitä Itämeren rannan asukas on ajatellut tällaisesta käsityskyvyn ylittävästä kosmisen mittaluokan tapahtumasta?
Virolainen kirjailija ja sittemmin presidentti Lennart Meri nosti vuonna 1976 ilmestyneessä kirjassaan Hopeanvalkea (Hõbevalge) esiin ajatuksen, että muistuma Kaalin törmäyksestä olisi säilynyt itämerensuomalaisessa runoperinteessä Kalevalaankin päätyneissä runoissa tulen synnystä sekä kuun ja päivän ryöstöstä. Tulen sanoissa kerrotaan, miten valkea sai alkunsa tähtitarhojen takana, missä tulta tuuditeltiin kultaisessa kätkyessä. Tuli kuitenkin karkasi Ilman immeltä ja syöksyi kaikkeuden läpi maahan: ”Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen, läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä putosi, päältä taivahan yheksän, läpi kuuen kirjokannen.”
Tulikipunan syöksy kuvataan dramaattisesti: se rysähti keskelle tupaa kurkihirren läpi, polttaen tyttäret, pojat, isännän ja imettämässä olleen emännän, ja jatkoi tuhojaan polttaen maat, suot, korvet ja ahot, ennen kuin syöksyi Aluen järveen.
Ehkä Kaalijärvi on juuri se muinaisrunon tuntema Aluen järvi? Nyt paikalla vallitsee hiljainen rauha, mutta kun katsahtaa ylös puiden kehän reunustamalle sinitaivaalle, on helppo kuvitella tulikipunan putoaminen kirjokansien läpi. Kokemuksessa on jotain pyhää, ja pois lähtiessä tunnen oman pienuuteni.