– Tyhmintä mitä voi tehdä on olla ajan hermolla, sanoo kielitieteilijä Janne Saarikivi, joka on tulossa Turun Kirjamessuille keskustelemaan arkkipiispa Tapio Luoman kanssa muun muassa kielestä ja vallasta.
Saarikivi antaa esimerkin.
– Kriittisyys syntyy historian ja vaihtoehtojen tajusta. Historiahan on vaihtoehtojen näkemistä. Vanhat tekstit ovat tässä hyödyllisiä. Esimerkiksi kesämökin 60-luvun tai 80-luvun aikakauslehdet. Millainen todellisuus on ollut silloin? Mikä siitä on kadonnut? Paljon on kadonnut ja se kertoo siitä, että paljon tulee katoamaan myös meidän olennaisina pitämistämme asioista.
Ja siksi ajan hermolla olijat ovat väistämättä väärässä.
– Parasta on lukea Wittgensteinia ja Catullusta ja myös kaikkea roskaa, sillä sekin on tärkeää. Lukeneisto usein tekee virheen, kun antaa lukusuosituksia tärkeistä ja laadukkaista teoksista. Yhtä lailla kannattaa lukea Kekkosen ja Brežnevin puheita ja Hitlerin kirjoja. Ne ovat tekstejä, joita on aikanaan pidetty tärkeinä. Se on opettavaista.
Saarikiven omat kiinnostuksen kohteet ovat kielissä, historiassa ja uskonnossa. Ja mitä tulee vanhojen tekstien lukemiseen, niin hän myös elää kuten saarnaa: Saarikivi suomentaa parhaillaan uusiksi Markuksen evankeliumia.
– Nähtäväksi tosin jää, valmistuuko se työ. Mutta minusta nykykäännös ei tavoita sitä syvää tyylillistä eroa, mikä Markuksen evankeliumissa on verrattuna muihin evankeliumeihin. Markuksen teksti kun on sellaista maalaisjuntin mutinaa. Se pitäisi kääntää vähän siihen tyyliin, että ”Kato tota mä kerron teille nyt tän jutun Jeesuksesta, sä et voi tajuu sitä, mut tää tyyppi siis vaan tuli laitto käden tähän ja sit ihminen parani…” Saarikivi nauraa ja jatkaa: – Markuksen evankeliumi on oikeastaan raportti, johon on otettu kaikenlaisia silminnäkijähavaintoja niin kuin poliisikuulusteluissa. Ei siellä käytetä hienoja ja yleviä sanoja.
Toinen kääntäjäsormia kutkuttava on Johanneksen evankeliumi.
– Se taas on tyylillisesti eräänlaista pseudofilosofiaa ja pitäisi kääntää enemmänkin new age -henkisesti.
Vaan mitä väliä sillä sitten on, tyylillä?
– Ajattelen, että Raamatun tekstien syvempi ymmärrys vaatii myös ymmärtämään niitä tyylejä. Nykylukijahan lukee niitä hengellisestä, ylevästä, perspektiivistä – riippumatta siitä kuinka skeptisesti suhtautuu uskontoon. Ne ovat kirkollisia, tärkeitä tekstejä, mutta ilmestymiskontekstissa ne ovat olleet ihan muuta.
Kääntämisen tärkeys liittyy myös siihen, että Saarikivi haluaa uskoa tietoon ja sivistykseen, siihen, että vanhat tekstit ovat tärkeitä.
– On ihana ajatus, että on kääntäjiä, jotka tuovat vanhoja tekstejä meille. Ja sitten sitä juttua painetaan 500 kappaletta. Kääntäjät luottavat siihen, että se mitä he tekevät on tärkeää, vaikka ihmisten enemmistö seuraa ihan eri medioita. Mutta juuri tuollainen tekee maailmasta siedettävän.
Kirja alkaa Saarikiven mukaan ylipäänsä olla marginaalikulttuuria, eikä se ole välttämättä edes paha.
– Marginaalisuus tekee kirjallisuudesta henkilökohtaisempaa. Kaikki kirjallisuus lähenee pikkuhiljaa runoutta sikäli, että runoushan on aina ollut äärettömän epäpopulaaria. Sille on aina hiukan naureskeltu. Ja se on kuitenkin se kaikkein tärkein ja henkilökohtaisin. Siinä on oikeastaan jotain vähän samaa kuin että me ostamme hävittäjiä, jotka maksavat 250 miljoonaa kappale ja sitten niitä saa lentää kaksi ihmistä. Aika henkilökohtaista sekin on.
Raha on valtaa, sanotaan, mutta niin on kielikin. Ken hallitsee kielen, hallitsee paljon muutakin. Se, millaisia sanoja käytämme, määrittää meitä, Saarikivi sanoo.
– Me tiedämme ihmisistä paljon heidän puhetapansa ja käyttämiensä sanojen ansiosta: Kun ihminen esimerkiksi puhuu jatkuvasti kestävyysvajeesta tai talouskasvusta, niin me suurin piirtein tiedämme, että hän on kokoomuslainen. Tai jos hän puhuu alati kolonialismista ja kapitalismista ja intersektionaalisuudesta, niin me suurin piirtein tiedämme, että hän on vasemmistolainen. Tai jos hän puhuu maakuntien kehittämisestä ja alkiolaisuudesta, niin me suurin piirtein tiedämme, että hän on keskustalainen.
Toisin sanoen käytetty kieli antaa maailmanselityksen, se kertoo, millaisia asioita pidetään tärkeinä. Saarikiven mielestä hyvä kysymys tämän jälkeen on, missä mielessä ne asiat, joista puhutaan, ovat olemassa.
– Missä mielessä esimerkiksi kapitalismi tai kolonialismi tai haittamaahanmuutto ovat olemassa? Alkavatko ne olla olemassa, kun niistä puhutaan? Puhe on keino pakottaa maailma johonkin muotoon ja siihen liittyy myös poliittinen valta ja valtapyrkimykset. Ei ole kauan siitä, kun ei ollut olemassa sellaista asiaa kuin haittamaahanmuutto tai kestävyysvaje. Nyt yhtäkkiä satatuhatta ihmistä puhuu niistä.
Koska sanat luovat todellisuutta, kannattaisi muistaa aina miettiä, mitä vaihtoehtoisia tapoja puhua olisi. Mitä muuta voisi tarjota?
– Ehkäpä jälkiteollinen maailma on tilanteessa, jossa poliittinen valta on lähinnä riitelyä sanoista. Se näkyy siinä, että vaikka populistinen oikeisto ja vasemmisto ovat toistensa suurimmat vastustajat, niin tosiasiassa päätökset, joita kummatkin vallassa ollessaan tekevät, ovat aina aika lailla samanlaisia. Otetaan velkaa, jaetaan rahaa sote-alueille, hankitaan tunnin junaa, tehdään pätkä moottoritietä Jyväskylän suunnille ja niin edelleen, Saarikivi sanoo.
Tästä huolimatta ihmisillä on tunne, että kyse on aivan eri asioista siitä riippuen, kuka on vallassa, koska käytetään erilaisia sanoja ja riidellään siitä, mikä on sopiva ilmaus. Saarikivi nostaa esiin kansanedustaja Anna Kontulan taannoisen Helsingin Sanomien haastattelun, jossa hän koki, ettei politiikalla voi muuttaa mitään.
– Se on aika pitkälle myös oma näkemykseni. Pääpiirteissään on ihan sama, onko vallassa oikeisto vai vasemmisto. Ekologinen katastrofi etenee, luonto köyhtyy, ilmastonmuutos jatkuu. Kaikkien mielestä se on huono asia ja tiedetään myös, että talouskasvu ja kuluttaminen kiihdyttävät näitä prosesseja, mutta silti halutaan sitä kasvua ja rahaa.
Saarikivi on tunnettu siitä, että hänellä on kielipäätä: hän hallitsee pitkälti toistakymmentä kieltä ja ihmettelee, miksi nykyään englannin ylivalta on niin itsestään selvää.
– Kun ihmiset menevät vaikka opiskelemaan Japaniin, niin he menevät siellä englanninkieliseen kouluun. Miksi ihmeessä? Miksi ei sukelleta siihen kulttuuriin kielen avulla? Kielitaito avaa maailman ihan uudella tavalla, hän miettii.
Ja sama kääntäen: kielitaidon puute sulkee maailman muilta näkemisen tavoilta.
– Jos puhuu pelkästään englantia, kaikki vitsit, assosiaatiot, kulttuuriset asiat kuten kirjat ja leffat suodattuvat sieltä. Se on äärimmäisen pieni osa kaikesta siitä mitä olisi tarjolla. Se on vähän sama kuin kävisi salilla, mutta treenaisi pelkästään oikeaa hauista.
Ken hallitsee kielen, hallitsee paljon muutakin, sanoo kielitieteilijä Janne Saarikivi.
Saarikivi itse varttui Helsingissä kielitaitoisessa perheessä. Isä oli kääntäjä ja äiti hammaslääkäri, joskin kiinnostunut myös kielistä. Vanhemmilla oli salakielinä ranska ja espanja, kun eivät tahtoneet, että lapsi ymmärtää mitä puhutaan.
– Meillä oli myös usein radio tai tv auki ja sieltä saattoi tulla ruotsinkielistä ohjelmaa, eikä sitä koskaan kommentoitu sen kummemmin, se oli luonteva osa elämää. Joskus meillä kävi ruotsinkielisiä vieraita ja heidän kanssaan puhuttiin ruotsia. Kun aikanaan menin seiskalle, ihmettelin, miksi sitä ruotsia pitää opettaa, eivätkö kaikki jo osaa? Siinä vaiheessa ymmärsin, että olin oppinut sen puolivahingossa.
Toisin sanoen Saarikivelle kielen oppiminen lienee aavistuksen helpompaa kuin monille muille. Varsinaisesti hänestä kuitenkin sukeutui kielitieteilijä maailmanpoliittisten murrosten tähden.
– Kun Viro itsenäistyi ja viron kieli tuli ikään kuin näköpiiriin, se oli minulle asia, joka vei fennougristiikan pariin. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ihmettelin, miksi eivät kaikki rynnistäneet opiskelemaan sitä.
Erilaiset kielet ovat rakkaita Saarikivelle kaikki omalla tavallaan.
– On ollut esimerkiksi kiinnostavaa päästä vähemmistökielten kummalliseen maailmaan. Komin kieli voisi olla yksi suosikki: maailma näyttäytyy aivan toisenlaisena, jos sitä katsoo komin kautta kuin vaikka englannin näkökulmasta.
Myös venäjä ja viro ovat tärkeitä.
– Molempia on tullut puhuttua paljon ja niiden vaikutuspiirissä on tapahtunut merkityksellisiä asioita. Pop-kulttuurihan on pitkälti englanninkielistä, mutta minulle se kaikki on ihan mykkää. Eivät ne biisit ole soineet itselleni tärkeiden hetkien taustalla. Sen sijaan venäläinen musiikki on, ja osaan niitä lauluja ulkoa paljon.
Myös saame on kieli, josta Saarikivi soisi suomalaisten olevan kiinnostuneita.
– Jos katsoo saamesta suomeen, se avaa Suomen ihan uudella tavalla – vieraana, kaukaisena ja kummallisena. Se avaa myös Suomen historiaa, sillä monet suomen sanat ovat syntyneet saamen päälle.
*
Ja sitten on vielä yksi: karjalan kieli.
– Se on henkilökohtaisesti läheinen, vaikka en ole koskaan varsinaisesti kuullut sitä puhuttavan. Mummini, joka kuoli 94-vuotiaana, oli kotoisin Raja-Karjalasta, josta joutui lähtemään, ja hän eli lopulta Helsingissä 89 vuotta elämästään. Kun hän lopulta dementoitui, hän unohti suomen kielen tyystin ja ryhtyi puhumaan karjalan ja ruotsin sekoitusta – ruotsia hän oli oppinut pikkutyttönä Töölössä. Se on myös jännittävä osoitus siitä millaisia kielet ovat ja kuinka ne ympäröivät meitä lopulta aika sattumanvaraisestikin.
Janne Saarikivi ja Tapio Luoma keskustelevat Turun kirjamessuilla 6.10. klo 14-14.30 Puisto-lavalla aiheenaan ”Sanan valta, miten kieli rakentaa todellisuutta?”