Otto Paasikivi ehti vuonna 2017 valmistua jo merkonomiksi, kun elämä sai uuden suunnan. Hän oli siviilipalveluksessa Mäntyrinteen palveluasumisen yksikössä ja sai idean kouluttautua lähihoitajaksi. Osin niistä kokemuksista hän on vastikään julkaissut esikoisrunokokoelmansa ”Silloin kun palaat”.
Vaan miksi ihmeessä nuori ihminen haluaa tehdä töitä vanhusten parissa ja miettiä vanhenemista?
– Yksi syy on tietenkin se, että siellä on töitä, mikä oli aluksi minunkin motiivini. Mutta kun sitten työskentelin niiden ihmisten kanssa, se sytytti liekin kirjoittaa. Yksi teema kokoelmassani onkin muisti ja muistot, joiden kanssa tietenkin ollaan paljon tekemisissä palveluasumisen yksiköissä yleensä ja muistisairaiden kanssa erityisesti.
Tosin Paasikivi ei kernaasti kättä termiä ”muistisairaus”.
– Se on jotenkin pelkästään negatiivinen sana. Itse asia kun on kaikesta huolimatta myös jännittävä ja mielenkiintoinen. Se on ikään kuin erilainen tapa olla, tuntea ja muistaa. Voi vaikka nähdä itsensä 70 vuotta nuorempana ja se kaikki on erittäin todellista, eletään jotain hyvin merkityksellistä aikaa. Ja siitä halusin myös kirjassa puhua.
Muistisairauden yhtenä puolena on usein se, että kieli katoaa. Paasikivellä on tästä myös omakohtaisia kokemuksia, sillä hänellä oli pienenä dysfasia.
– Minun oli vaikea ymmärtää sanojen merkityksiä. Kävin erityiskoulussa, toimintaterapiassa ja puheopetuksessa, kunnes lopulta yläkouluun mennessä opiskelin yleisopetuksen puolella. Sanojen merkitys alkoi avautua minulle uudestaan kuin puhkeava kukka. Muistan kuinka kesken erään matematiikantunnin aloin kirjoittaa ajatuksiani ylös, ja kuinka hyvältä se tuntuikaan! Kirjoittaminen kuitenkin jäi koulun ja työn jalkoihin, kunnes viime vuonna olin saanut aika monelta ihmiseltä palautetta, että minun pitäisi tehdä kokoelma.
Ja niin tapahtui. Paasikivi myös halusi nimenomaan tehdä tämän kokoelman, ei koota sitä vanhoista teksteistä.
– Prosessi oli sellainen, että tietyissä elämänhetkissä korostuvat tietyt asiat ja niistä alkoi hahmottua teemoja: elämä, muistot, vanheneminen, parisuhde, sielunmaisema, hengellisyyskin. Kirjan julkaiseminen on pitkään ollut haave. Ajattelen myös, että tämä on vasta alkulämmittelyä.
Paasikiven runot ovat pieniä, kauniita tunnelmapaloja, ja sellaisina hän ne haluaa tarjoillakin.
– Olen yrittänyt kirjoittaa niin, että runollisuus on mukana, mutta teksti ei ole liian korkealentoista tai vaikeaa. Pidän runoudesta, joka puhuttelee mieluummin sydäntä kuin vain aivoja. Runo ei ole minulle palapeli, jonka arvoitus ratkaistaan, vaan siitä saa jokainen vähän erilaisia asioita irti, joku enemmän ja joku vähemmän. Se voi olla pelkkä tunnekokemuskin.
Myös hengellisyys inspiroi Paasikiveä.
– Usko antaa voimaa, tukea ja turvaa – esimerkiksi niinä hetkinä, kun kirjoittaa ja miettii, että tuleeko tästä mitään. Kuten evankelista Kalevi Lehtinen on sanonut: voi rukoilla yksinkertaisestikin, vaikka ihan että ”Apua!” Siitä se sitten usein lähtee aukeamaan. Ja ovat autiohetketkin läsnä runoissa – että mikä on minun tarkoitukseni ja merkitykseni. Sellainen kuuluu elämään myös. Vaeltaa, mutta muistaa, ettei vaella ikinä yksin.
Otto Paasikivi: Silloin kun palaat. Momentum 2024.
”Ikkuna heijastaa
seitsemänkymmentä vuotta nuoremman naisen,
silloin elämä oli kehystetty voikukan
lentävillä siemenillä.
Tyttö ajattelee kotiin lähtöä, ennen kuin
hämärä saapuu ja pitää jäädä yöksi
taloon tuntemattomassa kolkassa.
Niin paljon vanhoja ihmisiä, jotka ovat
kysyneet häneltä, onko nähty vihkisormusta
tai mistä lähtee bussi Lapin lääniin.
– – ”