Toukokuun lopulla Maarian kirkko oli täynnä: alkamassa oli konfirmaatiomessu. Yksi ripille päässeistä oli Mai Lehikoinen, joka kävi lasketteluriparin Pallaksella. Hänelle oli alusta saakka selvää, että käy rippikoulun.
– Se on sellainen kerran elämässä -kokemus, jonka halusin saada – niin kuin suurin osa muistakin meidän luokalta. Ja kun vielä oli mahdollisuus päästä laskettelemaan, niin se oli mukavaa. Ajattelin, että siellä olisi kiva ja rento tunnelma, saisi uusia kavereita ja voisi pitää hauskaa. Viikko kyllä myös vastasi odotuksiani, Mai kertoo.
Itse konfirmaatio oli merkittävä ja jännittäväkin juhla.
– Hankittiin oikein mekko ja korkkarit ja laittauduttiin aamulla. Tuntui, että olisi vähän siinä aikuistunutkin samalla.
Main konfirmaatioyleisössä mukana jännitti myös kummitäti Tarja Raappana, joka on alun perin Main äidin ystävä kouluajoilta Pelkosenniemeltä.
– Kummius on kunniatehtävä. Ja onhan siinä sekin puoli, että Mai yhdistää minua ja hänen äitiään. Voi olla, että ilman kummiutta se yhteys ei olisi säilynyt ainakaan samanlaisena. Mai on meidän yhteinen kiinnostuksemme kohde, jolle haluamme vain parasta, Raappana kertoo.
Koska välimatkaa on paljon, yhteyttä pidetään soittelemalla tai viestittelemällä, ja kun nähdään, nähdään yleensä vähän pidemmän aikaa.
– Kun olen Turussa käymässä ja Main äiti on töissä, niin voimme sitten kahdestaan viettää aikaa ja käydä vaikka kaupungilla. Mai on tosi kiva ja reipas tyttö ja meillä on hiukan eri salaisuudet – tai juttujen aiheet ehkä pikemmin – kuin vanhempien kanssa.
Nimensä mukaisesti konfirmaatio tarkoittaa vahvistamista, siis kasteen vahvistamista. Maarian seurakunnan seurakuntapastori Dan-Johan Eklund kertoo, että konfirmaatiossa on kaksi muotoilua, joista voi valita. Toisessa pyydetään Jumalalta vahvistusta uskossa elämiseen. Toisessa nuorilta kysytään, että kun he nyt ovat saaneet – siellä rippikoulussa – opetusta kristinuskon asioissa, niin tahtovatko he edelleen sitoutua siihen?
Eklund itse käyttää kysymysmuotoista versiota. Tosin hän miettii, että oikeastaan voisi teologisesti olla jopa parempi käyttää sitä toista: eihän luterilaisen uskon mukaan ihmisen itse tarvitse tehdä mitään saadakseen Jumalan armon.
Silti:
– Kysymys ja siihen vastaaminen sopivat tilanteeseen. On juuri ollut leiri, jossa on paitsi vietetty mukavaa aikaa kavereiden kanssa, myös saatu opetusta. On luontevaa kysyä, että haluatteko edelleen olla mukana? Yksi iso ja kiva asia papin näkökulmasta konfirmaatiossa on myös se, että kirkko on täynnä ja siinä on suuren juhlan tuntua. Onhan se yksi siirtymäriitti kohti aikuisuutta.
Kummius tavallaan loppuu konfirmaatioon, jonka jälkeen nuori on kirkon kutakuinkin täysivaltainen jäsen – voi esimerkiksi toimia itsekin kummina. Käytännössä kummius kuitenkin aika usein jatkuu siitä vielä hyvän tovin.
– Itselläni on Main lisäksi kolme muutakin kummilasta. Olen tainnut lopettaa lahjojen ostamisen viimeistään parikymppisenä. Mutta ei kummius tosiaan ihan heti lopu ja Mainkin kanssa varmasti vielä jatketaan! Raappana sanoo.
Toki kummius on muutakin kuin aineellista muistamista.
– Kummi voi tästä eteenpäinkin olla rinnalla kulkija, jonka kanssa voi jutella, jos vaikka tuntuu, että jostain asiasta ei vanhempien kanssa voi tai halua. Ja ehkäpä vaikka opiskelujen suhteen voi olla jonkinlainen vertaistuki.
Kaikkiaan Raappanan mielestä konfirmaatio oli koskettava tilaisuus.
– Nähdä kuinka kummityttö on kasvanut niin isoksi! Rippinuoren siunaaminen oli myös kiva – olen kerran aiemminkin sen saanut tehdä. Siinä konkretisoituu koko juttu.
Tarja-kummi lienee tehnyt jotain oikein, sillä Mai miettii, että jos tilaisuus tulee, hän tekee kummilapsensa kanssa samantapaisia juttuja kuin oman kummitätinsä kanssa.
– Tarja on ollut kiva, kiltti ja mukava. Etenkin pienempänä oli kiva, että kun Tarja oli käymässä ja tulin koulusta, niin hän oli siellä odottamassa. Yleensä äiti oli aina siihen aikaan vielä töissä. Kummin kanssa myös jutellaan vähän erilailla kuin äidin. Äiti on äiti ja kummi on kummi.