Vieras ihminen on saattanut yllättäen tulla korjailemaan vauvan myssyn asentoa tai huomauttamaan vääränlaisesta vaatekerrasta. Bussissa sivulliset ovat pyöritelleet silmiään ja huokailleet merkitsevästi, kun lapsen itkua ei ole saatu loppumaan puolessa minuutissa. Kaupan kassajonossa on jaettu piikitteleviä kasvatusohjeita.
Valtaosa lasten ja vanhemmuuden kirvoittamista reaktioista on varmasti positiivisia, mutta törkeät kommentit vaikuttavat surullisen yleisiltä. Arvostelun sijaan me kaikki tarvitsisimme ymmärtäväisiä hymyjä, kannustavia sanoja, oven auki pitämistä. Pieniä asioita, jotka kohdalle sattuessaan voivat pelastaa huononkin päivän.
Kehuminen ja kannustaminen eivät aina tule ulos luonnostaan. Liian usein kauniit ajatukset jäävät sanomatta ääneen. Kehuttavaa ei kuitenkaan yleensä tarvitse etsiä kaukaa – sitä voi löytää vaikka omalta työpaikalta. Tässä Liljassa kerromme muun muassa siitä arvokkaasta työstä, jota seurakunnat tekevät päihdeongelmien kanssa kamppailevien parissa ja hätäkeskuspäivystäjien tukena. Ja miten aktiivisten seurakuntalaisten ansiosta pörriäiset saavat lisää elintilaa kaupungista. Ehdottomasti kehujen arvoista!
Viime kesänä satuin lapseni kanssa leikkipuistoon samaan aikaan erään äidin kanssa, jolla oli mukanaan viisi lasta. Hiekkalaatikon reunalta seurasin, miten kärsivällisesti ja lempeästi hän opasti isompia huomioimaan pienempiä, rohkaisi ja lohdutti, lähti mukaan leikkiin ja ehti vielä rupatella iloisesti meille ventovieraille.
Vilpittömältä ihailultani sain huikattua nämä terveiset, kun tiemme erosivat. Siitä tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa – toivottavasti myös tälle tuntemattomalle kanssaäidille.