On toukokuun 22. päivä 1779. Kirkkoherra Pehr Kalm seisoo Maarian pappilan pellolla. Hän pyyhkäisee hikeä otsaltaan. Hiusrajaan jää multainen viiru. Kevätkylvöt ovat vihdoin alkaneet.
Toukokuun alussa myrsky repi tuulimyllyn siipiä ja kaatoi lankkuaitoja. Pellot olivat sateesta liejuna. Mutta nyt ohra on saatu kylvetyksi, pian kaurakin. Vehnä saa odottaa kesän lämpöä. Ankarasta talvesta selvinnyt syysruis on lupaavasti oraalla. Puutarhaan sentään on voitu kylvää keittiökasveja.
Nämä tiedot selviävät Pehr Kalmin päiväkirjoista. Hän toimi Maarian kirkkoherrana 1763–1779.
– Kalm asui perheineen pappilassa usein alkukesästä syksyyn ja kirjasi tarkat säähavainnot päivittäin, tietää Maarian pappilan vaiheisiin perehtynyt arkeologi Sirkku Pihlman.
– 1700-luku oli pienen jääkauden aikaa. Talvet olivat pitkiä ja kylmiä ja routa syvällä. Kesät olivat usein lyhyitä, kuumia ja kuivia. Rankat sateet tulivat aina väärään aikaan.
– Kalm teki havaintoja kylvöajoista ja sadosta, kasvitaudeista, pellavan liotuksesta Vähäjoessa, kotieläinten lannan vaikutuksista, puurakentamisesta, aivan kaikesta.
– Kalm oli hyvin moderni. Hän kannatti monipuolista viljelyä. Aina jokin sato onnistui. Hän kehotti myös syömään vähemmän lihaa ja enemmän kasviksia, koska piti niitä terveellisinä.
Pehr Kalm oli suomalainen luonnontieteilijä, josta tuli maailmankuulu Pohjois-Amerikkaan tekemänsä tutkimusmatkan vuoksi. Hän palasi Atlantin takaa Turkuun mukanaan rakas vaimo – ”min kära hustru” –, tämän tytär sekä säkkikaupalla kasveja ja siemeniä, joiden kasvua hän testasi koepuutarhoissaan.
Toimiessaan Turun akatemian professorina ja Maarian kirkkoherrana Kalm jakoi innokkaasti tietojaan. Hyödyn aikakauden hengessä hän halusi edistää valtakunnan kaikkea hyvinvointia.
– Pehr Kalm oli jännittävä henkilö, Pihlman ihastelee. – Toisaalta hän oli tavattoman pedantti, pikkutarkka ja järjestelmällinen, toisaalta maailmaa nähnyt ja avara.
– Vaikka hän oli arvostettu oppinut, häntä oli helppo lähestyä. Päiväkirjoista saa kuvan, että hän työskenteli työväkensä rinnalla. Hän ei väheksynyt ketään, vaan seurusteli monenlaisten ihmisten kanssa.
– Seurakunnan asioissa hän oli aktiivinen, läsnä oleva pappi.
Edeltäjistään poiketen Kalm piti saarnoja Maarian kirkossa ympäri vuoden. Voi vain arvailla, miten kaikesta kiinnostunut pappi kuvaili saarnoissaan Jumalan luomakuntaa, joka oli ihmeellisiä löytöjä täynnä.
Pappila oli kokonainen maatila navettoineen, ruoka-aittoineen ja muine rakennuksineen. Papin palkka koostui suurelta osin tilan tuotosta.
Maarian nykyistä kivipappilaa ei vielä ollut. Sen paikalla oli puinen rakennus. Pihan itäsivulla oli punamultainen hirsipappila, josta osa on yhä paikallaan. Rakennus oli aikoinaan nykyistä pidempi. Tilaa tarvittiin. Pihapiirissä asui papin kasvavan perheen ja palvelusväen lisäksi leskiä ja lapsia, jotka tarvitsivat apua ja tukea.
Rakennusten vierellä kukoisti puutarha. Maarian talonpojille, joiden tiluksilla kasvoi viljan lisäksi lähinnä naurista, Kalmin vihreä keidas oli ihmeellinen näky, outo ilmestys miltei puuttomassa maisemassa. Seudun metsät oli hakattu rakentamisen ja lämmityksen tarpeisiin.
Puutarhan vihanneksilla ja juureksilla, marjoilla ja kukilla oli tarkoin suunnitellut paikat suorakaiteen muotoisissa kortteleissa. Puut ja pensaat oli muotoiltu leikkaamalla. Sireenipensaat ja vaahterat muodostivat lehtimajoja, joita tulppaanit ympäröivät.
– Kalm rakasti kukkia. Puutarhan tuli olla hyvin hoidettu ja kaunis. Kauneus toi hyvän mielen. Hyvä mieli koitui terveydeksi, Sirkku Pihlman kertoo.
Kalmin opit levisivät akatemian opiskelijoiden kautta maaseudun pappiloihin ja kartanoihin ja vähitellen sieltä kansan keskuuteen. Nykyajan viherpeukalotkin saavat kiittää uutteraa ja intomielistä Pehr Kalmia.
Runsaat sata vuotta Kalmin jälkeen kirkkoherraksi valittiin Ivar Tallgren (virassa 1887–1936). Hän asettui perheineen kivipappilaan, joka oli valmistunut 1791.
Kalmin suunnittelemat piirteet näkyivät yhä pappilan puutarhassa.
– 1700-luvun säännölliset puutarhakorttelit olivat edelleen käytössä, vahvistaa dosentti Terttu Lempiäinen, joka on tutkinut pappilan kasvihistoriaa.
Tallgrenit uudistivat puutarhan 1900-luvun alussa.
– Ruustinna Jenny Maria Montin-Tallgrenilla oli merkittävä osuus uuteen kukoistuskauteen. Puutarha kasvoi rehevänä ja isot puut reunustivat hiekkakäytäviä. Pihan nurkalla oli sireenimaja. Puutarhassa oli kolme vadelmakorttelia, mansikkamaa, viini- ja karviaismarjojen kortteli ja kirsikkametsä. Kirkkoherra itse istutti 25 omena- ja päärynäpuuta, Lempiäinen luettelee.
Marja- ja omenasatoa riitti myyntiin torille ja Nordforsin viinitehtaalle – niin raittiusväkeä kuin Tallgrenit olivatkin. Kaikki markat olivat tarpeen. Lapset piti kouluttaa, apuväelle maksaa palkka. Lisäksi kylmän kivipappilan lämmittäminen nieli puuta.
Aiemmat kirkkoherrat olivat asuneet pappilassa vain ajoittain, mutta Tallgreneille pappila oli puoli vuosisataa koti, vilkas kulttuurikoti. Seurakuntalaiset asioivat siellä seurakunnan kansliassa. Paikkakunnan tytöt ja pojat palvelivat pappilassa oppiakseen herrasväen tapoja. Tallgrenien omat nuoret kutsuivat kotiinsa opiskelijoita, kirjailijoita ja tiedemiehiä.
Ivar Tallgrenin luona vieraili lautamiehiä, pappeja ja valtiopäivämiehiä. Hän kantoi vastuuta seurakunnan ohella monista kunnan, tuomiokapitulin ja valtakunnan tehtävistä.
Kunnan päättäjien kanssa Tallgren perusti kansakouluja ja kirjaston. Senaatin asettamassa komiteassa hän pyrki parantamaan Raunistulan kaltaisten esikaupunkien oloja. Maarian ja Turun tehtaat vetivät työväkeä Raunistulaan, jonne oli noussut villisti kasvava asutus sosiaali- ja terveysongelmineen.
Kirkkoherran saarnoissa kajahtivat oikeudenmukaisuuden ja lähimmäisistä huolehtimisen viestit.
Jenny Maria Montin-Tallgrenin vieraiksi tulvi arkeologeja. Ruustinna oli syvällinen muinaisuuden harrastaja. Hän sananmukaisesti kaivautui Maarian menneisyyteen ja sai arkeologitkin kaivamaan.
Koroisten niemeltä mullan alta paljastui 1200-luvun kirkollinen hallintokeskus piispankirkkoineen ja asuinsijoineen. Kaivauskesät olivat ruustinnalle riemujuhlaa.
Maarian pappilan kirkonpuoleisessa seinässä graniittinen laatta muistuttaa ruustinnan toiminnasta: ”Tässä pappilassa asui vv. 1887–1931 Jenny Maria Montin-Tallgren, Maarian muistojen kerääjä ja vaalija.”
Tallgrenien jälkeen alkoivat sotavuodet. Pappila ja puutarha ränsistyivät monien sijaisten hoitaessa kirkkoherran tehtäviä, mutta vuonna 1950 valittu uusi kirkkoherra Jaakko Haavio palautti pappilan kukoistuksen. Helposti se ei käynyt. Pappilan rakennukset olivat täynnä ihmisiä, jotka olivat sotavuosina ja sen jälkeen asettuneet sinne luvalla tai luvatta.
– Yläsalissa oli Leninin kuva seinällä ja siellä asuvan perheen luokse marssi lauantai-iltaisin iso joukko synkeän näköisiä miehiä. Ponttilaudasta kyhättyjä riippulukolla suljettuja kompukoita oli eri puolilla taloa, muistelee Haavion tytär, Annikka Tapaninen.
Kirkkoherra kohtasi sodan haavat: asuntopulan, alkoholismin, perheiden rikkinäisyyden, henkiset ongelmat. Avioerot lisääntyivät. Kirkosta erottiin. Ihmiset etsivät töitä. Maarian väkiluku kasvoi räjähdysmäisesti.
Jaakko Haavio alkoi määrätietoisesti avata ovia joka taholle. Hän loi yhteyksiä oikealle ja vasemmalle, työntekijöihin ja johtoportaaseen. Hän vieraili omakotityömailla ja tehdassaleissa kutsuen kaikkia mukaan seurakuntaan.
Haavio ajoi ajan vaatimia uudenlaisia työmuotoja, kuten perheneuvontaa. Hänen johdollaan alettiin rakentaa uusia toimintatiloja, ensimmäisten joukossa Raunistulan seurakuntakoti.
Vuosien työ kantoi hedelmää. Seurakuntaelämä vilkastui. Pappilan avointen ovien kulttuuri palasi.
– Isä ja äiti suosivat vierailijoita, seurakuntalaisia, satunnaisia kävijöitä ja kutsuttuja. Se oli heidän tietoista politiikkaansa, Annikka Tapaninen kertoo.
– Niin arkisin kuin pyhäpäivisin meillä vieraili seurakuntalaisia, kirkkokuorolaisia, rippikoululaisia, pyhäkoulunopettajia ja turisteja, lähetys- ja ompeluseuroja, kirjailijoita ja kulttuuriväkeä. Oli virsikirjan lisävihkokomiteaa ja Siionin virsien korjauskomiteaa…
Eräässä viimeisimmistä seurapuheistaan Jaakko Haavio muistelikin selailleensa kotinsa vieraskirjaa ja totesi: ”Tärkeintä, ystävät, on usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen. Usko on sitä, että autamme niitä ihmisiä, jotka Jumala lähettää meidän tiellemme. Ja Jumalan lahjojahan he ovat.”
Pappilan puutarhakin kunnostettiin. Keväällä siellä lainehti skillameri ja kuohuivat kirsikankukat. Syksy punersi omenat. Puutarhan laidalle pystytetyssä kasvihuoneessa saattoi kypsyä 150 kiloa tomaatteja viikossa.
– Suorastaan huumaannuin, kun kevät vihersi vaahteramme ja valkaisi kirsikkarinteemme kuohuviin kukkiin. Varjelimme vanhanaikaisia kerrottuja narsisseja, pioneja ja jasmiineja. Ruusuja istutimme lipputangon lähistölle. Pehr Kalmin istuttamaksi mainittiin puiston ontto lehmus, joka uhmasi aikaa jo miltei maahan kumartuneena, Annikka Tapaninen muistaa.
Jaakko Haavio jäi eläkkeelle 1969. Pappilan viimeisenä isäntänä oli kirkkoherra Eero Parvio vuoteen 1982 asti. Muuttunut verotus teki pappilassa asumisesta liian kallista.
Pappilan rakennukset remontoitiin perusteellisesti 1980-luvun lopulla. Päärakennuksesta tuli seurakuntayhtymän edustus- ja juhlahuoneisto.
– Kun tulin ensimmäisen kerran eteiseen, aivan kauhistuin. Tämmöiseenkö minut valittiin? Pappila oli niin henkeä salpaavan kaunis, pappilan vahtimestari Sirpa Rantala kertoo hymyillen.
Työaikojen ja juhlajärjestelyjen sujumiseksi Rantala rohkaistui perustamaan oman pitopalvelun. Sitä seurakuntayhtymä toivoikin.
– Sitten on ollutkin yhtä juhlaa, pitoemäntä nauraa. – On ollut arkkipiispan illallisia, kutsutilaisuuksia kaupunginjohdolle, ristiäisiä, syntymäpäiväjuhlia, häitä ja muistotilaisuuksia.
Pappilan kustavilaistyylisistä tiloista ja herkullisesta pitopöydästä on tullut käsite. Varauslista on täynnä kuukausiksi eteenpäin.
– Vierailijat ovat tavattoman kiinnostuneita pappilan historiasta, huonekaluista ja sivurakennuksista. Monesti he pyytävät minua kertomaan niistä. Olen koettanut keittiökiireiden keskellä hiukan esitellä. Oikein näkee, miten he janoavat tietoa.
Sirpa Rantala on nähnyt monenlaisia juhlia Maarian pappilassa isoista kalaaseista pienempiin perhejuhliin.
Vuonna 2016 pappilan rooli muuttui jälleen, vaikka pitopalvelu jatkuikin.
– Kun Pallivahan kirkko suljettiin sisäilmaongelmien vuoksi, pappilan tilanne muuttui totaalisesti. Yläkertaan kannettiin kaapistoja ja kirjoituspöytiä ja tietokoneita. Yläsalista tuli työntekijöiden työtila, Sirpa Rantala kertoo.
Pappilassa alettiin pitää seurakuntatapahtumia. Työryhmät ja toimintapiirit saivat sieltä kokoontumispaikan.
Monet suomalaiset seurakunnat ovat luopuneet vanhoista pappiloistaan. Maarian pappila on harvinaisuus, joka on kyennyt palvelemaan seurakuntaa halki vuosisatojen.
Maarian pappilassa on juotu monet kirkkokahvit. Huhtikuisen Johannesmessun jälkeen kahvista ja seurasta nauttivat Lahja Lähde (vas.), Kalervo Kukkula, Tito Tunnela, Raili Karppinen, Taina Laurén ja Mikko Laurén.
Lue Lisää: turunseurakunnat.fi/pehrkalm
Maarian seurakunta julkaisee Maarian kirkon, pappilan ja kirkkoherrojen historiasta kirjan, joka ilmestyy vuonna 2025.